Suunnittelutoimisto Poutvaara - Design Bureau Poutvaara
Taneli Poutvaara

Kirjoitettua

Kirjoitettua palsta alkoi joulukuussa 2015 ja on keskittynyt arkkitehtuuriin ja ajankohtaisiin aiheisiin. Sen 280. kirjoitus julkaistiin 2.11.2022. Viimeaikaiset aiheet ovat keskittyneet suunnitteluohjelmistoihin ja arkkitehtuuriin.

 

"Kirjoitettua" column, "Written" in Finnish, started in December 2015 and it is focused in architecture and current topics. The 280th writing was published 2.11.2022. Recent subjects are related to design programs and architecture.




2024-01-20

2024-01-20_22:51:00 Vuosisata Poutvaara –valokuvausta

YLEISKATSAUS POUTVAARA PHOTO STOCK -PALVELUSTA

Poutvaara Photo Stock palvelu, PPS, on käyttäjän rekisteröitymistä edellyttävä kuvatoimisto, joka on suomalaisista kuvatoimistoista kymmenen suurimman joukossa esillä olevalla kuvamäärällään. Kuvavalikoima on kuitenkin vain yhdeltä kuvaajalta ja sen kuvatarjonnasta 70 % on arkkitehtuuria. Kuvatarjonta on mahdollisesti suurin suomalainen edustaen yhden itsenäisen kuvaajan kuvatoimistoa ja myös arkkitehtuuripainotteisesta kokoelmasta. Useat erikoisaiheet eivät ole löydettävissä muualla internetissä ja PPS:n kuvia on joistain erikoisaiheista yhteensä enemmän kuin muussa internetin kuvatarjonnassa yhteensä. Tässä kirjoituksessa kerrotaan taustaa ja kehitystä siihen.

PPS on alkuvaiheessa kaupallisesti toimiva koeprojekti, josta tulevat tulot tullaan investoimaan toiminnan ylläpitämiseen ja kuvaamisen sekä myyntisivuston kehittämiseen. Pääasiallinen yhteys muuhun kaupalliseen toimintaan on Taneli Poutvaaran arkkitehtuuri-, design- ja kuvataidetoiminta. Kuvatoimiston synnyn taustalla on Poutvaara-suvun sadan vuoden mittainen tausta valokuvauksen parissa ja neljänkymmenen vuoden kokemus digitaalisten teknologioiden toimintaympäristössä. PPS:n arkkitehtuuriin liittyvä operointi-profiili liittyy yli kolmenkymmenen vuoden kokemukseen arkkitehtuurista praktiikka-, tiede- ja markkinointikenttänä.

VALOKUVAUKSEN ASEMA

Valokuvaus kehittyi samasta syystä, kuin miksi tekstien käsin kirjoitus muuttui kirjapainannaksi – mekaaninen kuvataide sai rinnalleen koneellisen kuvaamisen. Aiemmin valokuvauksen luultiin olevan mullistavampi, mutta sen filosofiset perusteet eivät olleet niin kestäviä, että nykyään dokumentaariseksi kutsuttu valokuvaus olisi korvannut kaiken kuvamaailman – pikemminkin nykyään lavastetut valokuvat ja mielikuvitukseen pohjautuva kuvamuokkaus ja fiktiivisten kuvien konstruointi on valtavirtaa. Valokuvaus on kuitenkin noussut piirtämisen ja maalaamisen rinnalle suurten tärkeiden kuvien rakentamisen menetelmien joukkoon.

Itse näen digitaalisesti konstruoidut kuvat, piirtämisen ja maalaamisen edelleen erittäin tärkeinä, sillä valokuvauksella voidaan todeta kuva vasta sen kuvaaman kokonaisuuden ilmestymisen jälkeen – ei ennakoivasti, kuten esimerkiksi rakennussuunnittelun ehdotusluonnoksissa. Kuitenkin valokuvaus on mullistanut arkkitehtuuria dokumentointivälineenä – varsinkin nopeuden, luotettavuuden ja tehokkuuden johdosta, jotka laskevat dokumentoinnin kustannuksia. Edelleen valmistuneet rakennukset katsotaan mieluiten rakentamisen valmistumisen jälkeen valokuvista, vaikkakin ennen rakentamispäätöstä tarkastellaan erityisesti arkkitehtien konstruoimia kuvia. Arkkitehtien ajattelussa valokuvantarkka esittäminen on noussut valtavirraksi, sitä kutsutaan renderöimiseksi, jossa erittäin yleistä on ympäristön valokuvaaminen ja sen käyttäminen kollaasimaisella tekniikalla osana konstruoituja kuvia. Itse rakennussuunnitelman konstruointi digitaalisista CAD-, BIM- ja lisättävien konstruoitujen tehokeinojen mallinnusohjelmista on nykyään luotettavin ja kustannustehokkain menetelmä. Kuten olen CAD- ja BIM -aiheisissa kirjoituksissa tällä palstalla aiemmin viitannut, nykyajan toimintamallit yksiselitteisesti vaativat vektoripohjaista suunnittelua CAD- ja BIM-ohjelmilla ja originaaliltaan sähköisiä asiakirjoja. Tämä rajaa myös visualisointien lähteet muutamiin ohjelmiin tai tulevan suoraan osana suunnittelumallia. Minä en ole keksinyt sitä – se on suomalainen lain vaatima käytäntö ja on aika samanlainen useimmissa maissa, joissa on korkea tekninen kehitys. Sen lisäksi, nykyaikaiset työmarkkinat ja työn järjestäminen tekee siitä ainoan toteutuskelpoisen tavan.

Valokuvaus on perustasolla yleistynyt harvojen ammatista kaikkien harrastukseksi, mutta samalla harkitsematon tai haitallinen valokuvaustoiminta on kohdannut enemmän uusia lakeja ja säätelyä. Aiemmin valokuvauksessa oli enemmän lakeja ja lisenssejä, mutta nykyään osa näistä on jäänyt pois käytöstä vanhentuneina ja korvaantunut uusilla. Tähän on vaikuttanut erityisesti satelliittikuvaus ja myöhemmin drone-kuvaus sekä satelliittinavigointi. Uudet ilmiöt kuten videointi kehoon kiinnitettävillä sankarikameroilla ja maantieteelliset kuva-kartta-yhdistelmät sisältävät vaikeasti kontrolloitavia elementtejä. Kuvaaminen suoraan internettiin on yleistynyt älypuhelinten ja tablettien myötä ja valtaosa sisällöstä tuotetaan osaksi kansainvälisten korporaatioiden kuvasyötettä, jota ohjaillaan algoritmilla ja kontrolloidaan yhtiöiden itse määrittelemillään säännöillä. Samalla globaalien itsenäisten julkaisualustojen määrä on kasvanut. Valokuvauksen rooli arkkitehtuurikuvauksessa sisältää kuitenkin paljon vastaavia piirteitä kuin valokuvauksen alkuajoista lähtien 1800-luvulla. Osa valokuvauksen rajoittamisesta toimii puhtaasti sivistys- ja markkinalähtöisesti – laadukkain valokuvaaminen vaatii korkeaa osaamista, on kallista harrastaa ja tuottaa suhteellisen vähän. Siinä missä valokuvaajien määrä kaikissa ryhmissä on laajentunut, niin on myös valokuvien tarjonta. Useimmat tärkeät uutistapahtumat ovat samaan aikaan kymmenien ammattilaiskuvaajien kohteena.

POUTVAARAT JA VALOKUVAUS

Poutvaara-suvun tausta liittyy täysin kansanomaisella tasolla rakentamiseen – Taneli Poutvaara on käyttänyt aiheeseen eniten aikaansa. Tämä liittyy ensisijaisesti siihen, että arkkitehtuuri on ammattina tullut yleisimmin vaihtoehdoksi vasta koulutusjärjestelmän kehittymisen myötä, aiemmin uusille ammattialoille kuten valokuvauksen pariin oli helpompi päästä. Arkkitehtuuri ammattina on tuhansia vuosia vanha, mutta koulutusjärjestelmä Suomessa luotiin vasta 1872. Tätä ennen vain rakennettiin ja joissain tapauksissa arkkitehtejä tuli Suomeen osana siirtomaapolitiikkaa. Poutvaara-suvun valokuvaus alkoi 1920-luvulla. Valokuvaus sisälsi jo tuolloin kuluttajapuolen laitteet, mutta huomiota oli ammattivalokuvaamisessa. Julkaiseminen oli tuolloin teollista. Vaikka Matti Poutvaara toimi suomalaisen valokuvauksen yhdistystoiminnassa sekä esimerkiksi teknisenä ja laadullisena konsulttina, esimerkiksi Karjalan Kameraseuran jäsenelle arkkitehti Jalmari Lankiselle, korostaisin värivalokuvaamisen olleen nykytasoon verrattuna vasta aloittelevassa vaiheessa ja nämä alkuvaiheiden monimutkaiset kokeilevat tekniset vaiheet ovat nykyään korvaantuneet rajattomalla määrällä erilaisia säätöjä. Monet kriteerit ovat vanhoja, toiset uusia ja ensisijaisesti monet säätömahdollisuudet on luotu vasta viime vuosikymmenillä.

Ammattikameroissa on saatavilla paljon säätövalikkoja tukemaan erilaisia olosuhteita. Valtaosa säädöistä on valmiiksi selkokielisiä, toiset edellyttävät pidemmälle menevää tulkintaa. Esimerkiksi Nikonin ammattilaiskameroissa on suoraan valikko 13 eri tyypin tai manuaalisen määrittelyn valolähteelle, kussakin 169 väriarvoa ja uudemmissa malleissa 625 väriarvoa, samaten valikko kuvasäädöille – yksittäinen digikuva voidaan kuvata vain yhdellä asetuksella, mutta vaihtoehtoja asetuksille on itselleni miljardeja ottaen huomioon koko kamerajärjestelmä. Itse pidän vaihtoehtojen loputonta määrää siten haasteena, että rajaan kokeilujen määrää tarkoituksenmukaisuuden puitteissa. Arvostan sinänsä teknisiä kokeiluja värifilmeissä Matti Poutvaaran aikoihin, mutta en tee niillä mitään kahdesta syystä: filmejä ei enää käytetä ja toiseksi aikakauden muutamat sadat parametrien yhdistelmät ovat nykyään korvaantuneet miljardeilla parametrien yhdistelmillä, jolloin ammattilaisvalokuvaajan on teoreettisestikin mahdotonta kokeilla kamerallaan tai hahmottaa kaikki saatavilla olevat asetusten vaihtoehdot. Käytännössä kuvaamisessa valokuvaaja tekee kuva-asetukset kokeiluna tai soveltaa vanhempia hyväksi havaittujen asetusten kokeilujen tuloksia. Filmikauden asetukset ovat sisällöllisesti riittämättömiä, jotta niillä voisi säätää digitaalista kameraa. Perustasolla niitä voidaan kuitenkin verrata nykyajan vaatimuksiin.

Valokuvaus 1920-1960-luvulla oli pitkälti hitaan kehityksen, halpenemisen ja yleistymisen aikaa. Värifilmien laajempi käyttöönotto ja uudemmat filmit olivat keskeisiä edistysalueita. Filmikaudella Matti Poutvaara oli oman aikakautensa asiantuntija, 1950-luvulle saakka, mutta myöhemmät kaudet ovat olleet muiden asiantuntijoiden hallussa ja digikaudella filmikauden asiantuntemus on korvaantunut digitaalisella tiedon hallinnalla. Nyt digitaalisen kuvaamisen kaudella kaikki kameravalmistajat ja kuvan jälkikäsittelyohjelmat käsittelevät kameratietokoneellaan ja pöytätietokoneellaan vertailukelpoisia parametrejä, joiden yhdistelmien määrä on puolestaan käytännössä rajaton. Esittäisin tässä tärkeän huomion – ihmisen harkinnan ja arvostelukyvyn: teoriassa keinoäly voi tuottaa yksittäisestä valokuvasta vaikkapa miljardi versiota eri asetuksilla – kenellä ihmisellä olisi aikaa käyttää 950 vuotta 8 tunnin työpäiviä sen arvioimiseen, mikä yhdestä kuvasta valittaisiin? Määrän tallettamista varten tarvittaisiin myös kaksitoista tuhatta 4 teratavun USB levyä. Ne maksaisivat 1.6 miljoona euroa, poissulkien tallentamistyö. Voisiko olla, että ihminen, jolla on kiire tehdä työ kerralla oikein, tekee työn paremmin? Keinoäly on parhaimmillaan keskinkertainen taiteilija, mutta useimmiten se myös rikkoo muita lakeja kuten immateriaalioikeuksia. Mikä on kaikkein tärkeintä, AI ei kykene ihmistason päätöksentekoon.

Itse näen, että kehitys 1800-luvun lopulta 1990 –luvulle oli hidasta portaittaista kehitystä, kunnes 1950-luvulta alkanut tietokoneiden kehitys romahdutti analogisen ja mekaanisen kehityksen ja filmiin pohjautuvan valokuvauksen 1990-luvulla, jonka jälkeen nopeasti kasvaneet digitaaliset rakenteet ovat alkaneet rakentaa radikaalisti uudenlaista maailmaa. Oma arvioni on, että nyt 2020-luvulla eletään tämän kehitysvaiheen välivaihetta, jonka loppua ei ole näkyvissä, mutta seuraavassa vaiheessa tietokoneiden kapasiteetti ja niiden itsenäisyys kasvaa. On todettavissa, että monet nykyiset parametrit pohjautuvat filmikauden kehittelytyöhön. Lukuisat manuaaliset tekniikat ja oivallukset ovat korvaantuneet valmiilla kuvankäsittelylaitteiden toiminnoilla, ja myös kuvien jälkikäsittelyyn on käytännössä rajaton määrä vaihtoehtoja. Korostaisin kuitenkin, että kuvanottohetkellä laadukkaasta digikuvasta saadaan melkein mitä tahansa tietokoneella, kun taas huonolaatuisesta digivalokuvasta on jälkeenpäin vaikeaa saada aikaan mitään. Tämä on syy siihen, miksi kuvaan etupäässä ammattilaiskameralla. Keinoäly on etupäässä valmiiden kuvien tehosekoitin, se voi korvata ihmisen valokuvaajana vasta, kun se ohjaa ihmisen tasoisia robotteja – ne ovat olleet tieteistarinoita jo vuosisadan ajan.

Valokuvaus muuttui 1960-luvulta alkaen, kun valotusajan mittaus tuli osaksi kameroita ensimmäisenä automatiikan osa-alueena. Valotusmittarit olivat tätä ennen olleet erillisiä laitteita. Kehitys 1960-1980-luvulla kulki taustalla hitaana tietokoneiden kehityksenä, jonka sivupolkuna kameroihin tuotiin 1980-luvulla kamerakohtaisia minitietokoneita ohjaamaan valotusta. Varsinaisia digikameroita kehitettiin mm. satelliitteja varten, mutta laitteet olivat hitaita, epätarkkoja ja kalliita. Uutisseurannassa niillä oli vastetta, mutta kuluttajapuolella hinnat olivat liian korkeita ja taidepuolella laatu liian heikkoa. Digitalisaation läpimurto eteni 50 vuoden jaksona 1960-luvulta 2010-luvulle, jolloin käytännön tasolla loppuvaiheessa vanha teknologia on kokonaan korvattu ammattilaistasolla digitaalisella teknologialla. Takaisin ei voi kääntyä, vaikka viime vuosina on ilmaistu nostalgiaa ja ihailtu vanhoja laitteita. Vanhoja laitteita on teknisellä puolella syytä tuntea, sillä uudemmat laitteet käyttävät samoja termejä, mutta useimmat nuoret eivät ole niitä edes koskaan nähneetkään. Tarkoitan, että kyseessä on tekniikan laiteopin ja fysiikan historia.

Kehitys filmeistä digitaalisiin laitteisiin kulki monimutkaisen tien analogisen teknologian kautta - näitä olivat magneettinauhat ja optinen tallennus. On selvää, että tuolloisen tilannetajun kanssa tarvetta oli odottaa parempia digikameroita tai kuvata filmille. Poutvaarojen suvussa hämmästeltiin Matti Poutvaaran johdolla uusia kameroita 1970-1980-luvuilla ja seurattiin lähes jatkuvasti keksittyjä uusia valokuvauslaitteita. Merkittäviä innovaatioita kehittivät pääasiassa nykyään olemassa olevat merkittävimmät kameravalmistajat. Poutvaarojen parissa todetusta kehityksestä mainittakoon, että 1980-luvulla tuli mukaan automaattitarkennus, automaattinen filminsiirto, automaattinen valotus ja automaattiohjelmat – joita nykyään pidetään itsestään selvänä, sillä valtaosa nykyisistä kameroista ei sisällä manuaaliasetuksia. Tulisi kuitenkin hahmottaa vanha filmiaika, sillä digitaaliset järjestelmäkamerat käyttävät säädöissä vanhojen filmikameroiden termejä.

Omasta puolestani arvioisin, että Matti Poutvaara hyväksyi käytännön ja periaatteen tasolla tietokoneiden mukaantulon sekä yhteiskuntaan ylipäänsä että myös kameroihin. Suvussani ei tule mieleen yhtään esimerkkiä, jossa tietokoneiden mukaantulo oltaisiin nähty muuten kuin varustautumisena tulevaisuuteen. Matti Poutvaaran haasteena 1980-luvulla, yhtä lailla kuin itselläni 2020-luvulla, on se, että kameravalmistajat pitävät kameroidensa toimintaa avaamattomina niiden ohjelmien osalta. Käyttäjillä on vain käyttöliittymä, jota he eivät voi dekonstruoida. Itselleni monet asiat avautuvat paremmin sillä perusteella, että voin käyttää järjestelmäkameraani manuaali-asetuksilla, joten voin pilkkoa kaikki kuvan rakentamisen miljardin parametrin kombinaatiota itse tekemilläni testeillä summittaisen ajattelun tuottamiin päätöksentekoesimerkkeihin. Kaikissa ammateissa päätösten tekeminen monimutkaisista kysymyksistä on pitkälle kehittynyttä ammattitietoutta. Valokuvan oton pohjalla valitaan yksi kombinaatio miljardin mahdollisen joukosta. Valinta riippuu ympäristöstä, josta voi tehdä satoja havaintoja ja valokuvaajan taito on valita kameran säätöjä satojen muuttujien joukosta. Samaten vaikuttaa, mitä haluaa ilmaista kameran avulla.

Olen oppinut valokuvausta portaittaisesti erilaisina aikakausina, ja olen käynyt vain harvoilla valokuvauksen kursseilla. Enemmän olen opiskellut kuvataidetta, arkkitehtuuria ja design-tiedettä, jotka ovat vaativampia aloja. Tällä taustalla sanoisin, että kukin oppii käyttämään kameraa päätyönsä ohessa. Jos tietäisin kaiken kameroista, perustaisin kameratehtaan tai liittyisin Nikonin tuotekehittelytiimiin. Toistaiseksi osaan vain antaa tuotepalautetta ja oppia käyttämään kameroitani. Ensisijaisesti valokuvaaja voi hallita mestarillisesti kameran käyttöliittymän mutta ei koskaan opi koko järjestelmää. Olen oppinut saman periaatteen käyttöliittymästä myös käyttämällä CAD:iä ja BIM:iä. Olen valinnut toimivani ammattilaisten loppukäyttäjien joukossa.

Käyttäessä täysin automaattista kameraa, tyypillisesti amatöörikameraa, matkapuhelinkameraa tai puoliammattilaiskameraa täysautomaattimoodissa, ammattilainen valokuvaaja voi vain todeta, että kamerassa on yksinkertaistettu automaattiohjelma päällä. Se pyrkii optimoimaan hyvien kuvien määrän maksimiin ja kuvalaadun parhaimmaksi. Erikoistapaukset ja kuvaajan säädöt eivät onnistu kuin manuaalisäädöillä. Maailman parhaimpia taidekuvia otetaan äärimmäisen harvoin automaattiasetuksilla.

Perustasolla ja testaamalla olen käynyt kaikkien digitaalisten kameroideni valikot lävitse käsikirjojen kanssa ja tämä on peruste, jolla voin sujuvasti käyttää kaikkia Nikonin järjestelmäkameroita ja myös tulevaisuudessa vähemmällä työllä. Kehitystyö, jossa brändiin liittyvät helppokäyttövalikot on kehitetty on suuri investointi yritykseltä liittyen kameravalmistajan yrityskohtaisiin standardeihin. Samalla valokuvaaja tulee tietämään vähemmän teknisestä puolesta, mutta voi keskittyä yksinkertaistettuihin komentoihin ja laitteen toimintoihin. Suojellakseen intellektuaalista omaisuuttaan ja minimoidakseen tarpeen insinöörikoulutukselle ohjelman käyttäjille, ohjelman tuottajat luovat User Interface (UI) eli käyttöliittymän, joka lukee mukaansa kaikki toiminnot ja systeemi käyttää säädettäviä ohjelman toimintoja. Nykyajan digikameroissa on yksinkertainen käyttöliittymä, jota ohjataan nappula, säädin ja valikko-pohjaisesti. Huomio tässä on ollut kompaktissa ergonomiassa. Kuvan hallintaohjelmat antavat myös selkeitä ja näkyviä tuloksia valokuvista, jotka auttavat ymmärtämään, miten kameran toiminnot vaikuttavat tuloksiin.

Nykyajan erikoispiirteenä on, että valokuvaaja tekee osan valokuvaustyöstään jälkikäteen tietokoneella. Tämä on oleellista, sillä 100 % nykyajan julkaisutoiminnasta on digitaalista ja tämä koskee myös filmi-pohjaista valokuvaamista skannauksesta alkaen. Poutvaarojen 1900-luvun valokuvauksen hyödyntäminen tarvitsisi erillistä lisähenkilökuntaa ja lisätoimitiloja, toistaiseksi siitä ei ole ollut kysyntää, mutta kerron sen tiedoksi suomalaisille säätiöille ja muille, jotka ovat kiinnostuneet historiallisesta filmikaudesta.

KAMERAT

Vaikka Poutvaarat eivät tuottaneet innovaatioita kamera-alalla, korostaisin kuitenkin, että tilanne oli kaikkien Suomen valokuvaajien parissa sama – Suomessa ei ole ollut 1940-luvun jälkeen käytännössä minkäänlaista kameroiden valmistusta ja kamerateollisuus on erittäin kilpailtu ja vaativa ala. En sinänsä laske kamerateollisuudeksi sitä, että esimerkiksi Nokia on tehnyt sopimuksia ulkomaisten kameravalmistajien kanssa matkapuhelinkameroiden liittämisestä tuotantoonsa. Suomessa ei ole koskaan tuotettu kuluttaja- ja ammattilaiskäytön järjestelmäkameroita – siinä onnistuminen olisi vaativampaa ja kalliimpaa kuin matkapuhelinalalla toimiminen. Nykyään kaikille matkapuhelinvalmistajille on valmiita vaihtoehtoja laitteisiin integroitavista matkapuhelinkameroista. Näissä itse puhelinvalmistajan tarvitsema tietotaito kameroista on vähäinen ja ostettavissa sopimushinnaston mukaan ulkomaisilta kameravalmistajilta. Kysymys on komponenttien myynnistä mukautettavaa ohjelmaa varten, ei niinkään kameroiden kehittelystä. Tiedolla, jossa hallitaan fysiikan perusteet, voidaan ymmärtää, että matkapuhelimen tai tabletin minikamera ei pysty koskaan korvaamaan järjestelmäkameraa, joka pohjautuu suureen kennoon ja suuriin vaihdettaviin objektiiveihin. Seuraamalla älypuhelin-uskonnon valokuvallisten ikonien luomisen kaavaa voidaan kyllä luoda yhtenäistä kuvasyötettä.

Kamerateollisuuden osaamisen hankkiminen ulkomailta on erittäin hankalaa, sillä parhaat asiantuntijat ja tiimit eivät ole myynnissä – toisaalta kannattavuus teollisuuden parissa on yhtä lailla rajallista, sillä kilpailu on suurta. Alan suurimmat yritykset – Canon, Fujifilm, Nikon ja Sony ovat monikansallisia monialaisia suuryrityksiä, jotka ovat suurempia kuin Nokia suurimmillaan. Alalla on toki myös pieniä yrityksiä ja ammattilaistuotteisiin tai komponenttien valmistukseen keskittyneitä yrityksiä, mutta alalla ei pärjää ilman suuria pääomia ja pitkään kehittynyttä osaamista. Loppujen lopuksi jopa alan suurimpien yritysten on vaikeaa pitää toimintaansa jatkuvasti kannattavana merkittävän kilpailun ja nopean tuotekehittelyn vuoksi. Kamerateollisuus tuottaa sekä harjoittelu- että ammattilaislaitteita sillä keskeisellä oivalluksella, että käyttäjät ovat erilaisia. Jotkin käyttäjät ovat tyytyväisiä huonoihin tuloksiin ja ei mihinkään vaivaan, kun taas ammattilaiset tekevät paljon töitä ja heillä on korkeat päämäärät.

Suurimmat kameravalmistajat tekevät kameroita kaikille mahdollisille käyttäjäryhmille, paitsi matkapuhelinvalmistajat, jotka eivät voi tehdä hyviä ratkaisuja ammattilaisille. Varakas asiakas voisi pitää kiinnostavana hankkia 280 megapikselin ilmavalokuvauskameran, 150 megapikselin satelliittikameran tai valvontakameran, jolla on 25 km näkötunnistuskapasiteetti, mutta toki myynnit ovat rajoitettu vain yrityksille, joilla on tiettyjä valtiovallan myöntämiä lupia. Ammattivalokuvaamisessa on tyypillistä käyttää massatuotettuja kameroita ja objektiiveja, jotka ovat parhaiten tunnetuilta yrityksiltä, joilla on satoja miljoonia siviiliasiakkaita. Useimmat lehtikuvaajat ovat valinneet joko Canonin tai Nikonin tuotemerkin ja pitäytyvät siinä. Tällöin käytössä on vanhan kinokoon kokoinen kenno, 3:2 suhteinen eli 36 mm x 24 mm koko. Tällä ei ole muuta erikoismerkitystä kuin traditio tehdä yhteensopivia objektiiveja. Digikamerat 90-luvun alussa olivat aluksi 0.5 megapikselin kennolla, 2000-luvun alussa 6 megapikselin kennolla ja 2010-2020 luvulla 30-50 megapikselin kennolla. On realistista odottaa ammattikuluttajakäyttöön 80 megapikselin kinokoon kennoa, ehkä vielä 100 megapikselin kennoa.

Digikamerat ohittivat filmikamerat 2000-luvun alun jälkeen ja ensimmäisen vuosikymmenen aikana filmikuvaus loppui kuvaamisen valtavirrasta kokonaan. Digitaalisella alalla pääpaino oli siinä, että siirryttiin analogisesta maailmasta tietokonemaailmaan, jolloin kamerat liittyvät oleellisesti tietokoneisiin ja kaikki julkaisutoiminta pohjautuu tietokoneisiin – osa julkaisutoiminnasta on nähtävissä vain internetissä ja sitä esittelevillä näyttölaitteilla. Digitaalinen maailma ja internet oli asia, jota ei voitu ennakoida tarkemmin ennen kuin kehityksen ollessa käynnissä 1990-2020-luvulla. Monet innovaatiot ovat imitoineet historiallisia visioita, toiset ovat taas syntyneet käytännön mahdollisuuksista eivätkä ole olleet aiemmin edes kuviteltavissa. Kamera-alalla kehitys on sinänsä ollut selkeämpi, sillä valokuvan ottaminen prosessina sisältää parisatavuotisen perusmallin ja lukuisia pienempiä sivupolkuja. Itse kameran suhteen kameroiden päämalli on selvä: on kamera, jota ammattilainen käyttää kuvaamiseen – tässä vaaditaan taitoa sekä valokuvan ottamisesta (sommittelu, kuvanottopäätös ja kuvaaminen), kuvalaitteen käytöstä (säädöt, kohdistus ja vakautus) ja jatkotyöstä (nykyään digitaalinen jälkiprosessointi). Harrastelijat ikään kuin ”ottelevat kuvia” hahmottelematta asiaa mitenkään tarkemmin, heillä on julkaisutoiminnassa käytössä pikamuokkausohjelmat ja välittömän julkaisun ohjelmat. Ammattilaiset kuvaajat ”käyttävät kameraa”, joka yleisemmin on järjestelmäkamera – julkaisutoiminnassa itselläni on esimerkiksi ammattitason kuvankäsittely, kuva-arkisto ja julkaiseva kuvatoimisto. Julkaistuista kuvista edelleen valtaosa on ammattikuvaajien töitä. Harrastekuvaajien ja satunnaisten uutiskuvaajien määrä on suuri, sillä valtaosalla muusta väestöstä on automaattisesti kuvaava yksinkertainen ”kohdista ja kuvaa” -kamera.

Ero ammattilaiskameran ja harrastelijakameran osalta on määritettävissä siten, että matkapuhelinkamera ja kiinteäobjektiiviset kamerat sisältävät yhden laitteen, jota harrastelijatasolla säädetään vähän ja puoliammattilaistasolla enemmän – puolestaan ammattilaistasolla lähdetään aluksi myös itse laitekokonaisuuden säädöstä. Itse käytän kahta runkoa erilaisilla objektiiveilla – muun muassa maksimoidakseni laitteiden hyvinvoinnin. Käyttämällä yhden valmistajan runkoa, tapauksessani Nikonin, voin käyttää rungoissa kaikkia Nikkor-objektiiveja. Linsseissä oleellista on, että niiden ominaisuudet jakautuvat eri tyyppeihin ja laatuluokkiin, jotka puolestaan sopivat eri käyttötarkoituksiin. Nämä FX-kiinnityksen objektiivit sopivat myös adapterilla Nikonin uudempiin Z-kiinnityksen runkoihin. Runkoihin saa erilaisten objektiivien lisäksi jalustakiinnityksiä, mikrofonin, langattoman laukaisimen, salaman, lisäkahvan akulla ja objektiiveihin suodattimia.

Järjestelmäkameran kuvanrekisteröinnissä oleellista on runko, se määrittää sulkimen laadun sekä kuvan tallentavan kennon laadun. Suuremmat kennot kuvaavat tarkempia kuvia, yleisin standardi on 24 mm x 36 mm. Kuvan piirtämisessä kennolle oleellista ovat objektiivit. Kiinteäpolttoväliset objektiivit pienellä linssimäärällä tuottavat yleensä suuremman valovoiman f-lukuna (pienempi numero), jolloin valotusaika voi olla hitaampi ja kuvalaatu terävämpi. Pienikokoiset zoom-linssit sisältävät enemmän elementtejä ja pienemmän kuvan muodostumis- ja taittoalan ja tuottavat epätarkempia kuvia. Suurikokoiset zoom-linssit ja paremmat kiinteän polttovälin telelinssit tuottavat tarkempia kuvia kuin mitkään kompaktikamerat zoom-linssillä tai ilman polttovälin kasvattamista toimiva optinen suurennos. Arkkitehtuuripuolella voidaan teoriassa käyttää myös perspektiivin korjausta varten PC-linssejä, mutta yleisesti myös tavallisia laajakulmaobjektiiveja ja kalansilmälinssejä. Yleisenä muistisääntönä on, että jos haluaa kuvata kauas, tarvitaan pitkä ja painava putki, jos kuvausajat ovat hitaita, myös jalusta. Kuvatessa hämärässä tai pitkillä valotusajoilla tarvitaan aina jalusta. Ensiluokkaiset linssit ovat yleensä yhtä polttoväliä ja niiden käyttötavat ovat kuva-alan rajauksesta kiinni. Nykyään kuvien jälkikäteisrajaus eli croppaus korvaa puutteita kuvanoton rajauksessa ja sommittelussa.

Varsinaisesti ammattilaiskameraan investointi on kallista mutta käyttö edullista. Siinä missä kuluttajakäytön laitteet menevät helpommin rikki, kestävät ammattilaislaitteet vikoja ja käyttöikä on pitkä. Ensimmäisellä Nikonin D800E rungollani olen kuvannut neljännesmiljoona kuvaa ja runko on yhä käyttökelpoinen – rungon kulut kuvaa kohden ovat noin 0.015 euroa. Käytännössä rungon eliniän sanelee nykyaikana varaosien ja akkujen valmistuksen päättyminen. Huolimaton käyttäjä rikkoo helpommin ammattilaiskameran tai taitamattoman käyttäjän on vaikeampaa saada hyvälaatuisia kuvia. Ammattilaiskameran käytännön soveltamisessa on sovellettava kamera-alan laskentaa ja fysiikkaa. Käytännössä soveltamani osaaminen liittyy vähintään lukiotason ja osin yliopistotason tietoihin sekä korkeampaan osaamiseen erikoiskohteiden kuvaamisesta. Nykyään Nikonin ammattilaiskameraa ja siihen liittyviä ohjelmia voidaan käyttää, jos hallitaan natiivitasoinen suomen ja englannin kielitaito.

Filmikauden aikana yksi diakuva maksoi yli yhden euron. Nykyään 36 kuvan dia-rulla maksaa 35 euroa, samasta kehitys ja skannaus maksaa noin 30 euroa ja vie 1-2 viikon ajan – se on noin 2 euroa kuvaa kohden. Nykyään 25 euron 64 Gb muistikortilla voi tallentaa yli 3500 kuvaa – yhden maksimilaadun jpg-valokuvan tallennus maksaa noin 0.007 euroa. Yksi diakuva maksaa 280 kertaa enemmän kuin yksi digikuva. Yhdellä 25 euron muistikortilla vastaava määrä kuvia kuvattuna diafilmille maksaisi noin 7000 euroa – se vastaa Nikonin ja Canonin kalleimman ammattilaiskameran hintaa. Digikuvan materiaalijalanjälki on myös pääosin digitaalinen, kun taas filmiin kuluu kemikaaleja ja materiaalia. Ideologisista syistä vastustan ajatusta kuvata 2010-luvusta eteenpäin enää filmille. Filmit olivat hyviä vain siihen saakka, kunnes kehitettiin korvaava ratkaisu.

SLR eli peiliheijastuskamera yleistyi 1950-luvulta alkaen. Se on ollut oma 1980-luvun pohjani siirtymisessä eteenpäin. Digitaaliset kamerat olivat kokeilu- ja viranomaiskäytössä 1960-1980-luvuille ja kaupallisen käytön versiot tulivat käyttöön vasta 1990-luvulla. Tuolloin syntynyt DSLR eli Digital single-lens reflex camera eli digitaalinen yhden linssin peiliheijastuskamera on saanut 2000-luvulla rinnalleen kamerapuhelimet ja 2010-luvulla peilittömät järjestelmäkamerat. Uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä filmikamerat korvaantuivat käytännössä lopullisesti digitaalisilla kameroilla, siitäkin huolimatta niitä on yksittäistapauksina yhä käytössä. Käytännössä ammattipiireissä filmi-kamerat ovat antiikkia ja niitä käyttävät eivät ole kiinnostuneet kuvaamisesta vaan vain laitteista.

Yksi huomioitava pääsuuntaus on se, että kameravalmistajat tuottavat markkinoille myös matalan luokan DSLR-kameroita, sekä heikommalla kennolla että pienemmällä kennokoolla. Useimmat valitsevat mieluummin älypuhelimen tai täysin automaattisen kiinteän objektiivin kameran. Pienet linssit tai yksittäiset kiinteät objektiivit tuottavat kuitenkin rajallisemman laadun kuvia kuin ammattilaislinssit. Uusi kameratyyppi on Digital Single-lens mirrorless (DSLM) kamerat, jotka ovat Nikonilla 2018 alkaen olleet ns. Z-kiinnitykseen pohjautuvia kameroita, mutta vastaavalla full frame -kennolla kuin DSLR-kameroissa. Peilitön kamera mahdollistaa nopeammat valotusajat ja pienemmän koon. Itselläni on ollut paljon kokemusta peilittömistä puoliammattilaiskameroista, joissa on kiinteä vaihtuvavälinen objektiivi. Peilittömillä DSLM-kameroilla on kuitenkin vastaava rakenne kuin DSLR-kameroilla lukuun ottamatta sitä, että peili etsintä varten puuttuu. DSLR-kameroiden objektiiveja voidaan käyttää myös adapterilla DSLM-kameroissa. Peilittömyydellä voidaan saada joitain teknisiä suorituskykyetuja, mutta toisaalta käytän DSLR-kameroitani edelleen, vaikkakin olen varautunut niiden tuotannon loppumiseen.

SIIRTYMÄ AMMATTIVALOKUVAAMISEEN

Poutvaaran valokuvauksen historiaa tunnen eniten omalta osaltani. Olen 1970-1980-luvulta käyttänyt sekä ammattilaadun SLR-kameroita että puoliammattilaislaadun tuolloin kompaktikameraksi kutsuttua tyyppiä. Harrastelijakameroita käytin tuolloin enemmän, varsinkin alkuaikoina, jolloin kalliimpaa kameraa ei voinut nuorelle käyttäjälle antaa. Useimmat sukupolvien väliset konfliktit liittyivät tuolloin filmin korkeaan hintaan, mikä vaikutti 2000-luvulla filmikuvaamisen kokonaan lopettamiseen. 1990-luvun kuvasin 1980-luvun kameroilla, mutta 2000-luvun alkupuolella siirryin digikameraan ja noin 2003 jälkeen tein täydellisen ja lopullisen eron filmikuvaamiseen ja filmikameroihin – syy oli käytännöllinen: filmien valmistus ja kehittäminen lopetettiin, mutta lisäksi olin jo 1990-luvulla siirtynyt täysin digitaaliseen kuvanhallintaan. 2013-vuodesta lähtien olen keskittynyt kuvaamaan Nikonin DSLR-kameroilla. Omasta osaamisestani asenne tekniikkaan ja kuvausfilosofia on suurelta osin peräisin filmikaudelta, mutta sen soveltaminen päättyi 1990-lukuun. Digitaalisella kaudella pääpaino on ollut testaamisessa ja kokeilemisessa. Sivuprojektina on syntynyt suuri määrä julkaisulaatuisia kuvia.

Alussa kaikki ammattijärjestelmät tuntuvat vaikeilta, näin myös Nikonin DSLR-kamerat. Digitaalisen ajan osaamisesta noin 10 % verran olen oppinut puoliammattilaiskameroiden käytöstä, 10 % verran olen oppinut muilta valokuvaajilta ja suurimman osan, noin 80 %, olen oppinut 2013 jälkeen lukemalla Nikonin käyttöohjeita ja kokeilemalla kameraa eri käyttötarkoituksiin. Asenteeni on ollut sama myös CAD:n ja BIM:n käytön opiskelussa. Oleellista on myös 70-luvulta alkanut kiinnostus valokuvaamiseen, kuvataiteen ja tekniikan opinnot. Käytännössä oma kuvaamiseni on loputonta kokeilemista ja hienovaraista säätöä, jossa useimmiten on rajallinen aika ja jatkuva kiire. Monissa tärkeissä kuvauskohteissa on tuntien valmistelu- sekä odotteluaika ja muutaman sekunnin aikaikkuna kuvaamiseen. Tämä kuvastaa ammattitaidon vaatimuksia. Lisäksi kunnon pitää olla sellainen, että voi matkustaa, odotella ja muutaman kilon kameran käsittely on vakaata.

Poutvaara -valokuvausta on harjoitettu sata vuotta. Poutvaara -suvussa valokuvaus aloitettiin 1920-luvulla. 1974 syntynyt Taneli Poutvaara harrasti myös valokuvausta filmikaudella, mutta päätti keskittyä suunnittelutoimintaan kuten arkkitehtuuriin. 2000-luvun alun jälkeen Poutvaarat ovat harrastaneet ainoastaan digitaalista valokuvaamista. Taneli Poutvaara on ylläpitänyt 2012 alkaen Poutvaara.fi sivustoa, jolla julkaisi 2018 Kuvaston, jossa oli yli 1800 kuvaa. Poutvaara Photo Stock -palvelu syntyi 2023 sivuprojektina toimiston yleisesti tarjoamaksi kuvapalveluksi, sillä vuoden 2007 jälkeen kertynyttä puolen miljoonan digikuvan arkistoa päätettiin osittain laajentaa kaupalliseen käyttöön. Alkuvaiheessa valittu 15 400 kuvan kokoelma vastaa nykysivuston käytännössä toimivaa kapasiteettia ja riittävää laatua.

Vanha yksittäinen Kuvasto on korvaantunut kokonaisuudessaan laajemmilla rajoitetun palvelun eri aiheisilla kuvastoilla. Yleisimpiä sosiaaliseen mediaan liittyviä palveluja, kuten Twitteriä, YouTubea, Instagramia, Flickria ja Pinterestia ollaan kokeiltu ja arvioitu – mutta niitä ei nähty toimivan tai ne on nähty olevan riittämättömiä. Amerikkalaisilla kuvamediapalveluilla suuria valokuvamääriä esitteleviä kotimaisia kuvaajia on paljon. Tässä mielessä PPS on myös testiprojekti. Suomessa on PPS:n lisäksi vain vähemmän kuin kymmenkunta omalla alustalla toimivia yli 10 000 kuvaa esitteleviä kotimaisia kuvatoimistoja. Kansainvälisesti uutena 2000-luvun ilmiönä on ammattilais- sekä amatöörikuvia välittävät kuvapalvelut, joissa on sisällön tuottajina tuhansia tai satoja tuhansia valokuvaajia. PPS ei kuitenkaan liity vain kuviin, vaan ensisijaisesti arkkitehtuuriin ja uutismediaan. Kuten työni konseptitasolla arkkitehtuurin parissa, PPS voi operoida sekä Suomessa että kansainvälisesti. Minun paras osaamiseni käsittelee maata, jossa olen käyttänyt eniten aikaani, tässä tapauksessa Suomea. Olen kuitenkin käyttänyt aikaani eniten kansainvälisen arkkitehtuurin sekä taiteen parissa ja työskentelen yhtä hyvin englanniksi kuin suomeksi.

POUTVAARA PHOTO STOCK -PALVELUN LUOMINEN

Alkuvaiheessa Poutvaara Photo Stock sisältää 15 400 kuvaa. Poutvaaran suvulla ei ollut 1900-luvun filmikaudella koskaan varsinaista omaa kuvapalvelua, mutta valokuvaaja Matti Poutvaara tarjosi kuvia myyntiin mm. Kuvapörssin kautta 1990-luvulle saakka ja suoraan kustantajille. Alan toimijat muuttuivat tai vaihtuivat digitalisaation myötä 1990-luvulta alkaen. Käytännössä 1900-luvun suomalaisista toimijoista vain nykyään osana STT-uutistoimistoa edustava Suomen suurin kuvapalvelu Lehtikuva on jatkanut 2000-luvulla. Filmikauden päätyttyä digitaalinen kuvanhallinta on tuonut alalle uusia toimijoita. Poutvaara Photo Stock, PPS, on osa tätä kehitystä hajoavilla digitaalisilla markkinoilla, mutta poikkeus siinä mielessä, että se edustaa vain yhtä kuvaajaa siinä missä suuremmat kuvapalvelut keskittävät tarjontaa. Poikkeus on erityisesti arkkitehtuurikeskeisyys. Valokuvaus on alisteinen arkkitehtuurin dokumentoinnille, ilmaisulle ja viestinnälle. Valokuvauksen määrittämätön luonne asettaa sille käytännöllisiä rajoja, mutta sen yksinkertaisuus tekee siitä ylivertaisen. Taneli Poutvaaran vaativampi visuaalinen ilmaisu on mekaanista kuvataidetta kuten piirtämistä tussikynillä – ja arkkitehtuurista visualisointia, nykyään pohjautuen CAD- ja BIM -ohjelmiin.

Taneli Poutvaara ei näe itseään ensisijaisesti valokuvaajana, eikä hänellä ole itsellään suunnitelmia keskittyä kuvatoimistoon, mutta kylläkin jatkaa valokuvaamista ja täydentää kuvapalvelunsa tarjontaa ja seurata alan kehitystä. Erityisosaaminen keskittyy rakennettuun ympäristöön, josta on vahvinta ja pisimmälle kehittynyttä osaamista. Lisää aiheesta on Kirjoitettua -palstalla. Kehittynyttä erikoisosaamista on CAD- sekä tietomallintamisesta ja laajaa tietämystä on sekä suomalaisesta että kansainvälisestä arkkitehtuurista yhdistettynä globaalin tason paikallistuntemukseen. Lisäpalveluna on saatavissa valokuvausosaamista ja -konsultaatiota minkä tahansa suomalaisen rakennushankkeen visualisointia varten, yhtä lailla kuin rakennuksia tai niiden sisätiloja voidaan kuvata ja dokumentoida suunnitteluvaiheessa, toteutusvaiheessa tai valmiina.

Valokuvaus oli kehittyvää, mutta harvinaista, 1900-luvun alkupuolella, mutta 2000-luvun alussa kaikki valokuvaavat. Eroa on edelleen ammattilais- ja amatöörivalokuvaamisessa, mutta automatisaatio on nykyään tietokoneiden ansiosta pidemmällä. Puolestaan nykyään arkkitehtuuri on edelleen harvinaista ja maailman vanhimpia ammatteja. Valokuvauksen välineistö on myös kehittynyt, mutta ammattilaitteistot ja ammattivalokuvaaminen säilyvät korkeaa osaamista vaativina. Arkkitehtuuriin liittyvän valokuvaamisen pohjana on yliopistotason osaamista ja käytännön arkkitehtuuritoimintaa. Tärkeää on näkemysten kehittäminen ja innovaatiotoiminta. Nykyään Taneli Poutvaaralla käytössä oleva laitteisto on suvun historian tarkin ja modernein ja sen optiikka kattaa mikro-kuvauksesta ja kalansilmäobjektiiveista laajakulma-, normaali- ja  tele-objektiiveihin metrin polttoväliin saakka ja käytetyt kamerarungot ovat DSLR-kameroita tarkalla full frame kennolla. Laitteiston pohjalta kuulutaan Nikon Professional User -ryhmään, mutta kyseessä on enemmänkin käytännöllinen ja strateginen päätös keskittymisestä yhteen merkkiin. Samalta pohjalta voidaan seurata Nikonin kehityksen mukana kuten laajentua peilittömiin ammattilaiskameroihin.

Kuvavalikoima on suurin esillä oleva kokoelma Poutvaaran kuvia, jopa enemmän kuin digitalisoidut Matti Poutvaaran kokoelmat suomalaisissa museoissa. Taneli Poutvaaran kuvat muodostavat Poutvaarojen historiassa itsenäisen erillisen arkkitehtuuripohjaisen haaran. Kuvavalikoima sisältää myös ainoan vuoden 2000 jälkeisen Poutvaara -kuvatoimiston myyntikokoelman. Muutamia samoja kuvia löytyy tulevaisuudessa myös kaupallisilta kuvatoimistolta, mutta Poutvaara Photo Stock -palvelussa palkkio kuvista siirtyy vähentämättömänä palvelun omistavalle kuvaajalle. PPS ei ole vielä elinkeino, vaan testiprojekti ja kehityshanke. Taneli Poutvaaran tekijänoikeudet valokuvateoksiinsa päättyvät joskus 2100 -luvulla Suomen ja EU:n lain mukaan. Vastaavasti Matti Poutvaaran osalta tämä ajankohta on vuonna 2059.

Poutvaara-sukua historiallisesti tarkastellen kaikki Poutvaarat ovat kehittäneet oman kuvausfilosofiansa ja kaikki ovat päätyneet teknisesti erilaisten kameroiden vakiokäyttäjiksi. Itse olen keskittynyt arkkitehtuuriin, PPS:n kuvista noin 70 % liittyy arkkitehtuurikuvaukseen. Tämä kiinnostus alkoi, kun aloin vakituiseksi arkkitehtuurivalokuvia sisältävien julkaisujen lukijaksi 1990-luvun alussa. Matti Poutvaaran kuvauskausi oli puhtaasti filmikautta päättyen aikakauteen, jolloin prototyyppejä digitaalisista kameroista vain vasta testattiin. Hänen kuvausaikakaudellaan siirryttiin sotien jälkeen kaupalliseen teolliseen kuvaukseen ja hänen aikakautensa kuvien myynti päättyi useita vuosia hänen kuolemansa jälkeen 1990-luvulla digitalisaation myötä. Oma kuvausaikakauteni alkoi ensimmäisten tietokoneiden prototyyppien ilmestyessä kuluttajakäyttöön ja olen todistanut käytännössä digitalisaation murrosta nyt neljä vuosikymmentä, joista viimeiset kaksi vuosikymmentä on mennyt ilman filmiä. Suorittamalla autenttisia digitaalisia prosesseja, noudattamalla standardeja sekä laadunvalvontaa, täysi digitalisaatio on aitoa ja autenttista.

FILMIKUVAAMISEN PÄÄTTYMINEN

Poutvaarat ovat käynnistäneet myös 1900-luvun filmikauden Poutvaarojen tuotannon digitalisointihankkeen. Pääperuste tässä on ollut historiaan liittyvä kiinnostus Matti Poutvaaran tuotantoon. Suomalaisten museoiden filmi-kokoelmien digitalisaatiossa kehitys on ollut nopeampaa. Poutvaara Photo Stock kuvatoimistolla on teoriassa käytössään myös Matti Poutvaaran valokuva-arkistoja siltä osin, kuin niitä on jäänyt museokokoelmille luovuttamatta. Näitä kuvia on 1920-luvulta alkaen ja kuvien digitalisointi on aloitettu, mutta etenee hitaasti. Taneli Poutvaaran oma filmi-arkisto aloitettiin 1980-luvulla, mutta kuvaaminen oli luonteeltaan kokeellista 2000-luvulle saakka. Poutvaarojen kuvaaminen siirtyi kokonaan digitaaliseen muotoon 1990-2000 –lukujen välillä ja muutos on ollut lopullinen ja peruuttamaton. Pitäisin historiallisesti epäaitona, jos peruuttaisin 2003 –aikoihin tekemäni päätöksen lopettaa filmivalokuvaamisen parissa. Kuitenkin vanhoilla filmeillä ja kuvilla on historiallista arvoa, joka ei ollenkaan heikkene, vaikka filmikuvaaminen on Poutvaarojen osalta lopullisesti päättynyt.

Digitalisaatio vaikuttaa kaikilla taiteen aloilla eri tavoin. Rinnakkaisilmiönä on esimerkiksi tussipiirtäminen, mutta sille ei ole taidealalla vastaavaa korvaavaa digitaalista muotoa kuten digitaalinen valokuvaaminen on korvannut filmivalokuvaamisen. Rakennus design piirtämisessä kuitenkin CAD piirrokset ja BIM-johdetut viivapiirrokset ovat kokonaan korvanneet tussipiirtämisen. Kuitenkin oma taidemuotoinen tussipiirtäminen soveltaa nykyään digitaalista ja vektorisuunnitteluosaamista, mutta sen tarkkuus ja laatu ei ole tietokoneosaamisella ylitettävissä. Vastaavan osaamisen opettaminen keinoälylle on teoreettisesti mahdollista, mutta käytännössä mahdotonta. Olen nähnyt yli tuhat keinoälyn tuottamaa taideteosta ja sen pohjalta olen todennut, että tässä vaiheessa keinoäly ei kykene kilpailemaan Taneli Poutvaaran kanssa ilman hänen apuaan. Lisenssikorvaukset olisivat oleellisia, jos taiteilija käyttää energiaansa yhteistyössä AI-kehittelijöiden kanssa.

Poutvaarojen filmikaudella alkanut historia on herättänyt kysymyksen siitä, miksi filmikauden tuotanto on lakannut? Asiaa olisi ollut mahdollista tarkastella 1990-luvulla filmituotannon vielä jatkuessa, digitalisaation alettua ja filmikuvauksen menettäessä kiinnostavuutensa. Alan ammattilaiset yhdessä päätyivät tilannekuvaan, jonka perusteella valokuvaajat, kuvankäsittelijät ja kuva-arkistot siirtyivät digitaaliseen formaattiin. Itse tein asiasta ratkaisevat havaintoni 1990-luvun puolivälissä näiden osa-alueiden pohjalta: valokuvasin filmille, mutta filmikuvaus oli vaihtumassa digitaaliseksi; kuvankäsittelyni oli siirtynyt digitaaliseksi, mutta studiotiloja filmikäyttöön ei ollut ja valokuvausliikkeet ja kehityspalvelut loppuivat yksi toisensa jälkeen; kuva-arkistoni filmille veivät huomattavasti aikaa ja tilaa ja filmipohjaiset kuvatoimistot lopettivat toimintaansa ja palauttivat kuvansa. Koska filmikuvaukseen liittyvä toiminta on ajettu alas, ei sitä voida käyttää muussa kuin nostalgisessa taidetoiminnassa ja kokeelliseen käyttöön. Itseäni ei kumpikaan enää kiinnosta, sillä näen parempia mahdollisuuksia erikoistumisella digitaaliseen toimintaan. Filmikauden muutamat sadat mekaaniset, optiset ja kemialliset parametrit ovat vaihtuneet miljardeihin digitaalisesti hallinnoitavien parametrien yhdistelmiin.

Filmikuvaustilaukset maksaisivat moninkertaisesti verrattuna digitaaliseen kuvaamiseen – lisäksi sen pohjalta toiminta on ajettu alas ja uudelleen käynnistäminen vaatisi mittavat laiteinvestoinnit, jotka eivät ole käytännössä enää mahdollisia. Myös koska filmien valmistaminen, kehittäminen ja jatkokäyttö ajettiin alas 2000-luvun alussa, filmikuvaamisen jatkaminen vaatisi teollisen mittakaavan uudelleeninvestointeja. Valtaosa osaamisesta kuten tuotekehitystaidot menetettiin konkurssien ja ikäpolven vaihdosten myötä. Ekologiset syyt ovat myös filmikuvausta vastaan: haitallisten kemikaalien valmistus ja prosessointi, työperäinen kemikaalialtistus, suuri jätteen määrä, valtava tilantarve niin työtiloissa kuin varastoinnissa ovat suuren mittakaavan perustelu vastustaa filmikuvaamiseen palaamista. Vaikka filmikuvaamiseen keskittymisestä tarjottaisiin miljoona euroa, en näkisi tarjousta kannattavana, sillä rahat loppuisivat alkuunsa kustannuksiin ja pitkään jatkuvana toiminta ei olisi enää taloudellisesti tuottavaa. Ensisijaisesti valokuvaajan ei kannata kuvata filmille, sillä hänen pitäisi perustaa useita uusia kannattamattomia tehtaita harjoittaakseen toimintaansa.

Valokuvaajalla ei ole mitään eettisiä perusteita kuvata filmille ja taloudellisia kannustimia ei ole – kaikki perusteet ovat filmikuvausta vastaan. Monet ovat väittäneet, että filmikuvaamisella voitaisiin saavuttaa jotain laadullisia etuja, mutta tämä ei pidä paikkaansa: jos joku kaipaa filmikauden puuttuvaa laatua filmissä tai kamerassa, kannattaisi tällöin hankkia tarvittava digitaalinen kamera ja opetella käytännön soveltaminen. Se säästää sekä rahaa että aikaa ja luo parempia tuloksia. Digikuvaamisella voidaan perustaa ammattitasoinen valokuvausalan yritys kymmenien tuhansien alkuinvestoinnilla ja tuottaa puoli miljoonaa kuvaa kymmenien tuhansien materiaalikustannuksilla, mutta filmikuvaamisella vastaavan valokuvausyrityksen perustaminen vaatisi useiden miljoonien eurojen kuluja, kuten suurempia materiaalikuluja kuvaa kohden, lisähenkilöstöä moninkertaisten nykyään tarpeettomien tehtävien suorittamiseen, lisäkuluja nykyään käytöstä pois jääneisiin prosessointi-, käsittely- ja varastointitiloihin. Vertaisin siten, että digitoimisto tarvitsee 1/10 – 1/200 verran rahoitusta verrattuna filmitoimistoon – silti käytännössä kaikki filmikuvaustoimistot menettivät jo 1990-luvulla kaikki asiakkaansa hitautensa, tehottomuutensa ja heikomman laatunsa vuoksi. 1900-luvun kaikille erikoiskameroille on nykyään digitaaliset korvaavat laitteet – näitä ei kuitenkaan myydä kuluttajakäytön myymälöissä ja osa on edelleen luvanvaraisessa käytössä, kuten satelliittivalokuvaus, ilmavalokuvauskamerat ja viranomaislaadun valvontakamerat.

Filmikuvat ovat nykyään rinnastettavissa periaatetasolla kaikkiin muihinkin fyysisiin kuvakappaleisiin kuten piirroksiin, maalauksiin ja painokuviin. Niiden sisältämä tiedostoprofiili on köyhempi kuin digikuvassa, mikä laskee niiden käyttöarvoa. Siinä missä digikuva voidaan nykyään lähettää esimerkiksi urheilutapahtumasta Wi-Fi-yhteyden kautta suoraan lehden toimitukseen reaaliajassa, vastaavasti filmi ei ole käytettävissä, ennen kuin se on digitoitu rullan päättymisen jälkeen, joka nopeimmillaan oli tunteja, mutta nykyään voi olla päiviä tai viikko. Tämän ohella filmikuvat eivät sisällä kuvan ottamiseen liittyviä EFIX-tietoja kuvaan liitettynä, minkä vuoksi kirjanpito pitäisi tehdä ylimääräisenä työnä, edelleen varastointi ja käsittely vie valtavat tilat siinä missä digikuvaajan koko puolen miljoonan kuvan tuotanto voidaan tallettaa valokuvaajan pieneen pankkiholvilokeroon, johon vastaavasti mahtuisi vain muutama sata kehystettyä filmikuvaa. Digitaalinen kuva on pitkään sisältänyt kuvaan liitetyn aitoustodistuksen ja sen originaali on kopioitavissa nostaen eliniän pidemmälle kuin filmikuvan. Tämän lisäksi esimerkiksi rakennuspiirroksilta edellytetään digitaalista vektorimuotoa ja digitaalisilta kuvilta digitaalista kuvamuotoa. Tussirakennuspiirtäjät kuten filmikuvaajatkaan  eivät voi harjoittaa enää ammattitoimintaa. Jos itsenäinen taiteilija julistaa itsensä filmi-valokuvaajaksi, hänellä ei ole mitään roolia ammattivalokuvaamisessa, johon hän voisi osallistua. Käytännössä hän vain kokeilee ja tuhlaa rahaa siihen saakka, kunnes hän palaa takaisin digitaaliseen valokuvaamiseen. Itse vertaisin kokemusta erämaaretkeen.

Suuren mittakaavan perusteena valokuvaajan ei tule ammattieettisistä syistä enää ottaa vastaan filmikuvaustilauksia – edelleen asiakkaalla ei ole mitään periaatesyitä, miksi hänen kannattaisi maksaa mitään ylimääräistä palkkiota filmikuvaamisesta. Digikuvaamista kalliimmalla filmikuvaamisella ei voida saavuttaa mitään sellaista, mitä ei voida saavuttaa kalliimmilla digikuvauslaitteistolla ja jälkikäsittelytyöllä. Edelleen filmikuvaus taiteellisena prosessina ei sisällä korkeampaa ammattitaitoa, sillä filmien käsittely, kehitys ja jatkoprosessointi ollaan voitu täysin korvata digitaalisilla prosesseilla. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että vastaavaa analogiaa voitaisiin tehdä kaiken kuvataiteen osalta – ainoastaan filmikuvaamisen ja digikuvaamisen välillä.

Prosessit, joihin liittyy käsityömuotoista tai korkean osaamisen päätöksentekoprosesseja, kuten piirtäminen ja muu kuvataide, ei ole vastaavan laadun prosesseja kuin filmien jatkoprosessoinnissa. Esimerkkinä tässä on sarjakuvataide, jossa yleisesti edelleen piirretään tussilla, mutta jatkokäsittely hoidetaan tietokoneella. Piirtämisessä tehtävät päätökset siirtyvät ammattitasolla intuitiivisiksi prosesseiksi, jotka ovat ammattilaistasolla jäljittelemättömiä. Edelleen monet käsityöprosessit sisältävät yhtä lailla valtavan määrän hienomotorisia prosesseja ja kehittynyttä päätöksentekoa, joiden siirtäminen koneoppimisajatteluksi ei onnistu, kun ollaan ammattilaistasolla. Tämä pätee myös prototyyppisuunnitteluun ennen massatuotantoa.

Filmikuvaamisen nostalgiamielessä esitetyt argumentit kerralla onnistuneesta työvoittoisesta harvinaisesta kuvasta eivät ole taidehistoriallisessa tarkastelussa paikkaansa pitävä argumentti. Taideteokset ovat aina sisältäneet paljon luonnostelua ja hylättyjä versioita. Siten voisi katsoa, että suuri määrä digikuvia, eri asetuksilla, ja siitä oikean kuvan valinta noudattaa historiallisesti oikeaksi valittua taiteellisen työtavan menetelmää. Tämä menetelmä on kehittynyt valokuvauksen osalta nykymuotoonsa vasta halpojen muistikorttien syntymisen myötä. Hintatasoa voisi havainnollistaa se, että nykyään 25 euron muistikortilla voisi vastaavan filmimäärän hinnalla ostaa parhaimman Nikonin tai Canonin ammattilaadun järjestelmäkameran rungon. Halvat muistikortit mahdollistavat ammattivalokuvaamisen myös edullisemmilla taloudellisilla kustannuksilla. Ensisijaisesti tämä hyödyttää taiteilijoita, mutta myös valokuvaajia ylipäätään.

Alan yhteneväisyyden kehittyminen ja suuri määrä saavutettavissa olevaa tietoa tekee valokuvaamisesta helpommin hallittavan työvälineen myös esimerkiksi arkkitehdeille. On luonnollista, että filmikuvaajilla ei ole tarjota tästä käyttökelpoisia argumentteja. Arkkitehdit voivat puolestaan itse argumentoida, että rakennetun ympäristön ja maisemakokonaisuuksien rekisteröimisessä dokumentaarinen valokuvaaminen ei itsessään ole paras metodi, vaikka se onkin monella tavalla halvin ja nopein. Piirtämällä arkkitehti voi painottaa erilaisia näkökulmia kuin puhtaassa kuvallisessa dokumentaatiossa, sillä valokuvan tieto on usein jäsentämätöntä ja sisältää paljon ylimääräistä informaatiota, joka itsessään vaikeuttaa ja hidastaa tiedon käsittelemistä. Lisäksi, tulisi harkita myös linssejä: kun arkkitehti luonnostelee, hänellä ”on kaikki linssit ja kameratyypit saatavilla”, kameran kanssa on vain linssisetit, jotka ovat mukana, ja yleensä se ei ole arkkitehdille riittävää. Arkkitehdeillä on tapana pelkistää ja yksinkertaistaa kokemiaan näkymiä ja valokuva voi toimia tässä jälkikäteen apuna, mutta ei silti sisällä teknisten tulkintamahdollisuuksien lisäksi pitkälle prosessoitua ajattelua. Kyse ei ole ainoastaan piirtämisen algoritmista, vaan myös tiedon jäsentelystä, luokittelusta ja tulkitsemisesta ohjaamassa hienomotorista prosessia. Valokuva sisältää yleensä käsittelemätöntä raakatietoa, kun taas piirroksessa tieto on käsitelty ja jatkotyöstetty.

DIGITAALISEN VALOKUVAAMISEN TAIDE

Kuvan saaminen lopulliseen formaattiin ensimmäisellä laukaisukerralla vaatii sekä taitoa, testaamista että tuuria. Suuri osa kuvista joudutaan jälkikäteen muokkaamaan, mikä hieman laskee laatua, mutta Nikonin ammattilaiskameroilla olen siirtynyt myös muokkaukseen kameralla sekä suuren versiomäärän tekemiseen, jolloin valmiita kuvia tulee muistikortilta enemmän. Ilmiö ei sinänsä ole uusi eikä laske alkuperäisyyttä, jos muokkaaminen ei näy ja on vähäistä. Esimerkiksi pölyhiukkaset kennolla pyrin jättämään kuvista aina pois, samaten säätämään valoisuuden tarvittaessa edustavammaksi, mutta näitä säädettäviä parametrejä onkin enemmän. Käyttämällä esimerkiksi värikanavia, parametrejä tulee vielä enemmän, kuin RGB-säädössä. Mustavalokuvauksen aikana tähän vaikutettiin suotimilla, nykyään originaali on aina värillinen ja mustavalkoinen kuva on muutaman klikkauksen päässä.

Digitaalinen kuvien jälkikäteismuokkaus on järkevin vaihtoehto, jos kuva ei ole suoraan otettuna lopullinen. Aiemmin negatiivia ei ollut muokattavissa, mutta siitä tehtyjä kopioita ja vedoksia kylläkin. Ennen tässä haittapuolena oli nuhjuinen työnjälki ja jokaisella muokkauskerralla tarkkuuden laskeminen. Toisaalta vastaavia ilmiöitä on myös digitaalisen originaalin muokkauksessa, mutta vähemmän. Tietenkin suurinta ammattitaitoa olisi, että kuvat ovat ottokerralla valmiiksi valmiita, mutta tähän päästään harvemmin. Siinä missä vuosisata sitten muokkaaminen oli hidasta ja keinot vaihtelivat, nykyään kaikilla on samat tiedostomuodot ja samat muokkausvalikot. Kysymys on tällöin kuvankäsittelijän taidosta ja näkemyksestä, että työ onnistuu. Varsinaisia tapoja tehdä säädöt on paljon, myös erilaisia polkuja ja erilaisia määriä, eikä varmoja tapauksia ole.

Säätöjen epävarmuus johtuu siitä, että kuvauskohteiden kuvanoton ajat ovat osin sattumasta kiinni, samoin valaistusolosuhteet johtuen sääilmiöistä johtuvasta sattumasta ja edelleen kohteet voivat käyttäytyä eri tavalla, esim. liikkua eri nopeudella tai niiden värit vaihtuvat vuodenkierron mukaan kuten esimerkiksi kasvillisuus toimii. Edelleen käyttämällä kameraa manuaaliasetuksissa (joita pääsääntöisesti käytän) ei ole koskaan samoja asetuksia päällä. Varsinkin ulkona kuvaajan sijainti tilassa suhteessa aurinkoon vaihtelee ja näin samankin kohteen kuvaaminen samalta etäisyydeltä riippuu tilallisista olosuhteista ja liikkeestä. Ulko-olosuhteista riippumattomuudesta maksetaan hankkimalla studioympäristön tilat, mutta esimerkiksi arkkitehtuurikuvaamisessa studiosta saa harvoin muuta mukaansa kuin kuljetettavan jalustan. Toisaalta esimerkiksi ihmisten, esineiden ja sisätilojen kuvaamisessa luonnonvalaistus toimii hyvin harvoin ja ammattitasoinen salama tai erillinen studiovalonlähde ovat toimivia. Sattumanvaraisessa kuvaamisessa yleisimmin vain paristosalama pystyy kulkemaan mukana. Eläviä kohteita kuvattaessa kuvauksen kohdetta häiritsee vähiten, jos kuvaaja käyttää korkeampaa ISO-arvoa ja nopeampaa suljinaikaa. Edelleen tilannekuvauksessa pidemmät polttovälit saavutettuna suuremmilla valovoimaisilla objektiiveilla ja kuvaajan vähäinen näkyminen vähentää tilanteiden häiriöiden määrää. Kuvaajalta vaaditaan myös kohteliaisuutta kuvauskohteiden suhteen, jota voisi tulkita siten, että kuvista jätetään pois ei-edustavat versiot, joita kuvanottotilanteessa voi periaatteessa syntyä lyhyen aikayksikön sisällä edustavien kuvien ohella.

VALOKUVAUKSEN LAILLISUUS JA LUVANVARAISUUS

PPS:n perustamisen yhteydessä, koska kyseessä on kaupallinen myyntipalvelu, on jouduttu sulkemaan pois suuri osa valokuva-arkistosta. Esimerkiksi monet tapahtumajärjestäjät eivät ole antaneet lupaa julkaista kuvia tapahtumistaan ja edelleen ihmisiin liittyvät oikeudet asettavat kaupallisen julkaisun myyntirajoitteita. Tämä on syy sille, miksi PPS rajaa tarkkaan aihealueitaan kuten tarkoituksellisesti vähentää jopa julkisilla paikoilla olevien ihmisten määrää arkkitehtuurikuvissa tai kuvausteknisillä menetelmillä estää ihmisten tunnistamisen esimerkiksi pitkillä valotusajoilla ja matalalla ISO-arvolla. Syy ei liity siihen, että ihmisiä ei haluttaisi kuvata – vaan siihen, että ihmisten oikeuksia otetaan huomioon. Mallikuvaportfoliot ihmisistä tulevat kalliiksi, jos niistä maksetaan asiankuuluvat palkkiot – tätä korostaa se, että monet ansaitsevat mallina toimimisesta hyväpalkkaista elantoa. Itse en ole erikoistunut muotisuunnitteluun, vaan teknis-taiteelliseen suunnitteluun.

PPS:n esittämä ihmiskuvaus liittyy etupäässä julkisiin yleisöjoukkoihin tai uutiskuvaukseen, jossa kohteena olevat henkilöt ovat samana aikakautena laajemmin katettu tiedotusvälineiden seurannassa. Uutistyyppisessä ihmiskuvauksessa ei harjoiteta paparazzi-toimintaa, vaan kohteet ovat olleet pääsääntöisesti muidenkin kuvaajien seurannan kohteena ja tietävät tulevansa kuvatuiksi. Ihmisten muotokuvaus tai henkilökuvaus on itsessään laaja erikoistumisalue monille kuvaajille, mutta toisaalta se ei vaadi erikoistumiskoulutusta kuten arkkitehtuuri. Uutisseurannan kattavan henkilökuvauksen ulkopuolisia aiheita ei olla nykyään sisällytetty PPS:n kuvatarjontaan.

Arkkitehtuurivalokuvauksen osalta huomio on keskittynyt kuvaamiseen täydentäen olemassa olevaa jo monessa tapauksessa suppeampaa kuvatarjontaa sekä löytäen uusia arkkitehtuuriin liittyviä näkökulmia. Arkkitehtuurin suunnittelu, toteuttaminen ja ylläpito kattaa itsessään mukaan arkkitehtuurivalokuvaamisen huomioon ottamisen. Monet erikoisalueet kattavat sellaisia merkittäviä arkkitehtuurikohteita, joita ei ole ollenkaan muiden kuvapalveluiden tarjonnassa tai on katettu suppeammin. Arkkitehtuurialan suunnittelijana ja omia standardeja kehittäneen toimiston kehityksen johtajana pystyn luonnollisesti tarjoamaan koulutusta ja yleisiä käytäntöjä ohittavaa osaamista. Olen 1990-luvun alun jälkeen nähnyt miljoonia arkkitehtuurikuvia niin lehdistössä, kirjallisuudessa kuin muissa medioissa, joten samalla olen nähnyt laajan otoksen myös kotimaisesta arkkitehtuurivalokuvauksesta. PPS:n myyntikokoelmassa on aloitustilanteessa noin 10 800 arkkitehtuuriin liittyvää valokuvaa.

Monet maat rajoittavat arkkitehtuuriin liittyvää valokuvaamista ja painottavat enemmän suunnittelijoiden tekijänoikeuksia kuin Suomessa. Itse näen järkeväksi säilyttää oikeuteni rakentamattomiin suunnitelmiini myös jatkossa, enkä ole nähnyt järkeviä mahdollisuuksia yleisessä arkkitehtuuriteoriassa samoista aiheista. En ole myöskään nähnyt olemassa olevan mitään erityisempiä aatteita tai koulukuntia arkkitehtuurin parissa – en myöskään mitään tarvetta kantaa velkaa omassa suunnittelussa kenellekään arkkitehdille. Suomessa olen törmännyt esitettyihin kuvausrajoitteisiin hyvin harvoin: käytännössä kyse on yksityiskiinteistöistä, sotilaskohteista, drone-kuvaamisesta tärkeiden kohteiden alueella, näytöskuvaamisesta, yksityishenkilöistä tai yleisimmin paikoista sekä ajankohdista, joissa valokuvaajan on turvatonta kuvata muista syistä. Osaa arkkitehtuurin valokuvaamisesta voisi rakennustaiteen kuvaamisen sijaan pitää myös arkkitehtuurin uutiskuvaamisena: on yleisesti tärkeää tietää, mihin yhteisöjen tai julkisia rahoja käytetään ja onko rahankäyttö perusteltua. Rakennuksilla on vastuuta ja vaikutusta myös ympäristölleen samoin kuin käyttäjilleen.

Rakennustyömailla liikkuminen ja niissä valokuvaaminen 1990-luvulla on jäänyt pois muutamasta syystä: työmaakamerat ovat yleistyneet hankkeiden yhteydessä, turvallisuussyistä työmaiden mediakuvauslupia rajataan yhä useammin, työmailla liikkuminen tuottaa ylimääräistä työtä työmaille, kuvilla ei ole usein käyttöä, kuvaajan oma turvallisuus vaarantuu työmailla liikkumisessa ja ehkä omalta kannaltani tärkein näkökulma on, että perustyömaakokemusten jälkeen työmaita tarkkaillessa harvemmin oppii enää mitään uutta, mistä ei voisi saada parempaa sekä käyttökelpoisempaa tietoa muualta. Tärkein argumentti on, että työmailla valokuvaaminen on vaikuttavinta, kun se liittyy projektiarkkitehtina tai konsulttina työskentelyyn osana työmaaprosessia. Viime vuosien ainoa suurempi työmaakuvaushankkeeni on ollut Kruunusiltojen työmaan maisemamuutosten havainnointi, mutta tämä on ollut työmaa-alueen ulkopuolella virkistyskäytön ja vapaa-ajan alueilla.

Jos valokuva otetaan osuvassa tilanteessa, myös ei-valokuvaajan harrastekameralla, kuva voi muuttua uutiskuvaksi tai dokumentiksi. Itselläni on tästä kokemuksia suunnitellun uutiskuvaamisen osalta ja tarkoituksellisesti en kuvaa tapahtumia, jotka eivät ole selkeästi uutisaiheita. Vaikka tunnistan paljon tunnettuja henkilöitä, en ota heistä kaupunkitiloissa sattumanvaraisia kuvia. Maailman suurin 2000-luvun kollektiivinen uutiskuvaustapahtuma näkyvyydeltään ja kansainväliseltä merkitykseltään, oli 9/11 päivä New Yorkissa. Tapahtumat olivat itsessään selviä ja näkyviä, mutta eivät taustaltaan riittävästi kartoitettuja kuten eivät myöskään toimenpidesuositukset johtaneet onnistuneeseen maailmanhistoriaan. Tämä kertoo samalla myös valokuvauksen sisällöllisen heikkouden: se voidaan selittää lukemattomilla tavoilla, myös pahalla ja manipuloivalla tarkoituksella. Itse olen tarkastellut samaa ilmiötä myös esimerkiksi Venäjän valtioon liittyvien medioiden osalta, joka osaltaan johti niiden kansainväliseen ideologiseen konkurssiin. Satunnainen uutiskuvaaminen kattaa mukaansa onnistuneesti pääasiassa suuronnettomuuksien kuvaamisen, mutta myös sellaisen kuvaamisen, joka ei sisällä uutisarvoa ja jota tulisi siksi välttää – tätä ovat esimerkiksi kuvaamisen kohteen yksityisyyden alueelle menevä kuvaaminen sekä selkeästi uutiskynnyksen alittava kuvaaminen. Oma lukunsa kuvaamisessa on valokuvahuijaukset.

Filmi-aikakaudella valokuvahuijaukset olivat yleisenä ilmiönä esimerkiksi ufojen kuvaamista, jossa viitattiin vihjailevasti toisista aurinkojärjestelmistä tuleviin avaruusaluksiin, mutta yleisimmin kyse oli takapihalla heitetystä lautasesta tai pyöreästä kappaleesta tai esimerkiksi onkivavalla langan päässä roikotettavasta itse tehdystä ”avaruusaluksesta”. Monesti avaruusalukset ”syntyivät” myös valokuvalaboratoriossa. Motivaationa oli pääasiassa saada mainetta tai myydä kuvat. Valokuvahuijausten tekeminen harrastelijapuolella oli ennen houkuttelevampaa, kun kuvien tarkka analysointi oli vaikeaa. Tämä liittyi myös valokuvauksen harvinaisuuteen harrasteena. Ufojen valokuvaaminen harrastelijapuolella yllättäen loppui filmikuvaamisen päätyttyä, syynä oli esimerkiksi, että lähes jokaisella on nykyään tarkkaa kuvaa kuvaava kännykkä tai digikamera, jossa kuvan yhteydessä on EFIX-tiedot kuvasta ja kuvan metatietoja tarkastellessa voidaan todeta, onko kuva syntynyt kameralla vai jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmalla. Yllättäen uutta ufo-kuvamateriaalia on syntynyt uutispuolelle myös amerikkalaisten lentokoneiden valvontakameroilla, mutta maan ilmavoimat ovat aiemmin myös ilmoittaneet, että käytännössä kaikki heidän aiempina vuosikymmeninä ilmoittamansa ufot ovat olleet salaisiksi luokiteltuja testi- tai sotilaslentoja, joista on tarkoituksellisesti julkaistu tietoja, joiden pohjalta suuri yleisö näkisi kohteet ”ufo”-kategoriassa. Yleisesti käsite ufo rinnastetaan tuntemattomaksi lentäväksi esineeksi, joka määritelmällisesti kattaa mukaansa myös tuntemattomat sotilaslentokoneet, mutta uutisissa aiheisiin liitetään määritteitä, jotka yhdistetään ulkoavaruudesta tulleisiin pieniin vihreisiin miehiin tai tieteiselokuvien tarinoihin.

Kollektiiviset kokemukset saattoivat ennen saada lisää voimaa, jos joku tuotti tapahtumaan liittyen mielikuvitusta ruokkivan valokuvan tai piirroksen. Digitaalinen valokuvaus ja kaikilla oleva kamera vaikutti kuvahuijauksien loppumiseen monin tavoin: ensinnäkin ufojen massahavainnot ja massojen muodostama parviäly havainnoista on korvaantunut siten, että havainnot voidaan tarkistaa käymällä suuren yleisöjoukon kollektiivisesti tekemä kuvamateriaali havainnosta lävitse. Toisaalta esimerkiksi aaveiden kuvaaminen rakennuksista on yhtä lailla loppunut, samoin kuin maastoon jalkautuneiden avaruusolentojen, kuten myös laskeutuneiden avaruusalusten. Pääasialliset syyt siihen, miksi ufoja koettiin ennen, oli kollektiiviseen kokemukseen osallistuminen: jos joku odottaa näkevänsä jotain, hän todennäköisesti yhdistää sen johonkin havaintoonsa ja selittää sen heikon havainnon perusteella. Tarkat valokuvauslaitteet ja niiden pohjalta tehdyt havainnot ovat kumonneet valtaosan heikoista havainnoista. Havaintojen pohjalla oli ennen yleensä liikaa aikaa, henkilön oma näkövirhe, havaintolaitteen virheellinen käyttäminen tai jonkun tavallisen ilmiön yliselittäminen kollektiivisten tarinoiden tehostaman vilkkaan mielikuvituksen pohjalta. Varsinaisesti ufo-havaintojen loppumiseen vaikuttaa yhtä lailla myös sää-tutkien ja ilmailututkien laajempi kattavuus yhtä lailla kuin tiheä osin taivaankin kattava havainnointi- ja valvontakameraverkosto. Yleisimmin aiemmin kyse oli kuitenkin luonnollisista ilmiöistä, jotka havainnoitiin väärin, yli-selitettiin tai koettiin merkityksellisempänä mitä ilmiö tosiasiassa oli.

Digiajalla 2000-luvulla ollaan päädytty aikakauteen, jossa salaisia lentokoneita ei juurikaan ole, mutta julkistetut salaiset lentokoneet ovat pääasiassa lentokelvottomia konseptimalleja, joiden suunnittelu toimintakykyyn saakka vie vielä vuosikymmeniä. Tilannetta sekoittaa myös se, että niin amatöörit kuin fantasiamuotoilijat suunnittelevat omia salaisia lentokoneitaan, joita käytetään viihdekulttuurin parissa. Hollywoodilla on parhaita esimerkkejä tästä, kun antigravitaationaaliset lentokoneet ja avaruushävittäjät kehitettiin 1960-luvulla osin peittämään vähemmän fiktionaaliset salaiset lentokoneet. Nykyään on entistä vaikeampaa määritellä, mikä on viihdekulttuuria ja mikä suurten massojen huijaamista. Asian tekee monimutkaisemmaksi se, että monet Yhdysvaltojen presidentit tekevät päätöksiä populaarikulttuurin tai vain yleisen mielipiteen ohjaamista varten tehdyn tiedon pohjalta.

Maailmansotien jälkeen ufojen massahysterian aikaan oli vain harvoja amatöörejä, jotka kykenivät lavastamaan realistisen ufokuvan ja valehtelemaan sen saatteeksi tarinan, ja se tulisi julkaistuksi. Kun kaikilla on kansainväliset standardit täyttävä tarkka ja nopea kamera mukaan lukien videointiominaisuus ja filmikuvaajia ei enää käytännössä ole, ovat ufojen havainnot loppuneet, sillä nykyään ufohavaintojen kaupallisesti kannattava tekeminen edellyttäisi filmistudiotason animaatio-ohjelmia tai kansallisen ilmavoiman tasoisia resursseja. Uutena ilmiönä onkin syntynyt uskomattomien ja loistavien ihmisten kuvaaminen, joka yleisimmin pohjautuu joko älypuhelimien filtteriohjelmiin tai ammattivalokuvaajan pitkään kuvankäsittelytyöhön. Dokumentaarinen ihmiskuvaus on kaupallisella tasolla jäänyt taka-alalle ja sen on korvannut filtterillä tai kuvankäsittelyohjelmalla muokatut kuvat. Tämän ilmiön voitaisiin yleisesti sanoa korvanneen ufokuvauksen.

Ennakoisin tosin tekoälyn luovan uudenlaisia ilmiöitä kaikkiin kuvahuijaamisen ilmiöihin: niin ufojen luomiseen kuin ihmisistä otettujen kuvien manipulointiin uusilla luoduilla muokkausfiltterillä – ennakkotapauksina ovat esimerkiksi eläkeiässä olevien elokuvanäyttelijöiden kasvojen muokkaaminen 20-vuotiailta näyttäviksi sekä tavallisten ihmisten muokkaaminen avaruusolentojen hahmoisiksi. Tällöin suurta painoarvoa on sillä, että alkuperäiset kuvat hankitaan laillisilla keinoilla, joissa käytöstä maksetaan lisenssimaksua ja edelleen kuvien mahdollinen muokkaus tai väärennös ja mahdollisesti pohjamateriaalin lähteet tai algoritmin sisältö mainitaan kuvan yhteydessä, jolloin harhaanjohtamis- tai petosrikoksen tunnusmerkistöt eivät täyty.

Kuvahuijaamisen valtavirran ilmiönä voidaan nähdä, että algoritmifiltterillä toimivat älypuhelimet ovat mahdollistaneet kaikkien esiintymisen elokuvatähtinä – mutta edes elokuvatähdet eivät ole sellaisia henkilöitä kuten esiintyvät – eli algoritmit periaatteessa tuottavat hyödytöntä koukuttavaa informaatiota. Kiinnostavina ennakkotapauksina voitaisiin mainita, että sosiaalisen median yhtiöt ovat sallineet fiktiivisten hahmojen ja tekaistujen valehenkilöiden esiintyä alustoillaan oikeina henkilöinä ilman varoitusta siitä, että kyseessä on esimerkiksi tekoälyllä tuotettavaa kuvamateriaalia, jonka henkilön taustana ei ole mitään todellista, vaan esimerkiksi viihdeteollisuudesta varastettujen kuvien sekoittamista kuvasyötteeksi, joka pyrkii luomaan vaikutelman oikeasta henkilöstä. Ero algoritmi muokatun kuvasyötteen ja puhtaan tietokonegrafiikan välillä on nykyään kaventunut. Esimerkiksi Instagram ei ole sallinut minun esittävän kuvia rakennuksista ja rakenteista käyttäen perusteluna sitä, että en sovi heidän formaattiinsa, mutta sama yhtiö on sallinut kuvasyötteen keinoälyllä luotavasta kuvavirrasta, joka esittää keksittyä ihmistä muistuttaen oikeista ihmisistä algoritmifiltterillä otettuja kuvia. Itse pidän Instagramia tekopyhänä mainostulokeskeisenä alustana, joka rajoittaa sananvapautta ja pyrkii välttämään älyllistä ilmaisua. Tämä on syy siihen, miksi olen poistanut Instagramin sovelluksistani.

Oman arvioni mukaan keinoälyllä tuotettava taide pohjautuu suurelta osin käytännössä varastetun taiteen hyödyntämiseen, kätkettyihin epäeettisiin algoritmeihin ja uskottavaan plagiointiin. Tämä laskee taiteilijoiden kiinnostusta aiheeseen. Itse olen nähnyt tuhansia laittomia katutaidetöitä, mutta en silti suosittaisi ketään investoimaan ostamaan taidetyön, joka on nimeämättömän taiteilijan tekemä. Samalla tavoin, olen nähnyt yli tuhat taidetyötä, jonka sanotaan olevan keinoälyn tekemää, ja jokaisessa tapauksessa, olisin sanonut: ”sinä voit nähdä, että se on feikki, koska on tämä ja tuo detalji ja ratkaisu”. Ei ole olemassa sellaista toimijaa kuin itsenäinen algoritmi vastuullisena henkilönä. Ammattitason valokuvauskilpailut sisältävät joissain tapauksissa sarjan manipuloiduille kuville, mutta korkeatasoisissa kilpailuissa yleensä tarkistetaan digitaalinen originaali. Korkeatasoinen uutistoiminta edellyttää myös mainintaa, jos ”kuva” ei ole valokuva. Käytäntöjä rikkovat eivät yleensä luo uusia käytäntöjä, vaan ovat rikkomassa kansainvälisiä tekijänoikeuksia tai kansallista lainsäädäntöä.

Valokuvaamisen suhteen olen yleisemmin oppinut, että oleellista on, millä ajan hetkellä ja mistä katselukulmasta ja millä asetuksilla kuva otetaan. Arkkitehtuurivalokuvaus on siten yksiselitteistä, että ulkotilassa taivalla on aurinko, ympärillä on rakennuksia, maisema sekä puita ja vuoden mittaan aurinko on joka hetkellä eri korkeudella suhteessa horisonttiin ja suunnassa syklisellä perusteella ja muodostaa jatkuvalla liikkeellä kaaren taivaalle, joka päivän mittaan on joka päivä yksilöllinen vuoden jokaisena päivänä. Valaistus tulee joko auringosta – jonka valon luonteeseen vaikuttaa ilmakehä ja sää, tai keinovalosta, jota on vaikeaa soveltaa rakennusten ulkovalaistukseen muuten kuin kiinteänä julkisivuvalaistuksena. Arkkitehtuurin suunnittelussa rakennukset suunnitellaan suunnitteluohjelmalla 3-akselillisella koordinaatistolla, joka siirretään maanmittauksen kautta rakennuspaikan suurempaan koordinaatistoon.

Rakennusten suunnittelun perspektiiviset tehokeinot muuttavat rakennuksen uudemmassa katsannossa muuten kuin suorakulmaisena särmiönä tarkasteltavaksi. Tähän investointi vastaa moderniin arkkitehtuuriin, mutta moninkertaistaa rakentamisbudjetin. Esineiden ja ihmisten kuvaamisessa ollaan pienten kappaleiden kuvaamisessa, jossa tarkastelupiste ja suunta ei ole koskaan kiinteä. Ihmisten tapauksessa portaattoman tukirangan mukaan liikkuva joustava kokonaisuus tarjoaa rajattomia kuvaussuuntien ja keinovalon sijainnin sijoitteluvaihtoehtoja, ja on valokuvaajan kannalta luonnollinen valinta ottaa kuvauskohteen kannalta edullisia kuvia – poikkeus on lainsäädännön määräämä passivalokuvaus.

Valokuvaaja voi etäisyyksien, polttovälin, suuntien, valaistuksen ja tunnelman perusteella muuttaa lähtökohtaisesti tavallisen kohteen poikkeuksellisen kiinnostavaksi tai arvokkaaksi. Tämä sama ihmisiin pätevä sääntö toimii myös arkkitehtuurikuvauksessa, mutta arkkitehtuuri on oma tieteenalansa. Kun valokuvaaja käyttää perinteisiä teknisiä työmenetelmiä, kyseessä on ammattitaidon soveltaminen, ei filtterin käyttäminen. Ammattitaitoa ei voida lisätä kuvaan jälkikäteen filtterillä, vaan valokuvaus on siten ehdotonta luonteeltaan, että kuvaajan on aina yritettävä valmiin kuvan ottamista, myös testattava erilaisia asetuksia. Ammattivalokuvaamisessa ei pääsääntöisesti saa jälkikäteen luoda kuvia tai lisätä esimerkiksi tunnelma- tai luonnefiltterikäsittelyä – sallitut tehokeinot ovat teknisiä ja perustuvat tieteelliseen teoriaan.

TANELI POUTVAARAN OMA AIKAKAUSI

Kaikki Poutvaarat ovat päätyneet erilaisten kameroiden käyttäjiksi. Harrastelijaluonteiset kuvaajat käyttävät älypuhelinta tai tablettia, jotka ovat tuttuja minullekin. Koska ne ovat niin yleisiä, käytän niitä harvoin. Kompaktikameratkin sopivat harrasteluonteiseen käyttöön, mutta myös ammattilaiset käyttävät niitä helppouden ja pienen koon vuoksi. Olen huomannut ne käyttökelpoisiksi kiinteissä kohteissa ja lyhyissä polttoväleissä. Matti Poutvaara käytti etenkin 24 mm x 36 mm  ja 60 mm x 60 mm -filmikoon SLR-kameroita lyhyillä polttoväleillä. Hänen aikakautensa lopulla digitaalisia kameroita ei ollut vielä kuluttajakäytössä. Itse siirryin 2000-luvun alussa pysyvästi digitaaliseen kuvaamiseen ja päätöstä tuki myös kustannustekijät ja yleinen kehitys. Eniten olen ottanut kuvia DSLR-kameroilla erikoistuen Nikonin FX-kennokoon (24 mm x 36 mm) kameroihin. Useimmat ammattilaiskamerat ovat edelleen 24 mm x 36 mm kenno-koolla, mutta kalliimmat studio kamerat käyttävät laajempia kenno-kokoja. Tämä kehitys liittyy kameroiden tuotantoon, etenkin linsseihin. Kameroiden linssien tuotekehittely 24 mm x 36 mm koossa on edullisinta ja tarjonta suurinta. Matti Poutvaara käytti aikoinaan paljon aikaa filmien kehityksen ja vedostamisen parissa. Nykyään nämä työvaiheet ovat täysin korvaantuneet yhtenäisillä digitaalisilla työvälineillä, parhaiten tunnettu on Photoshop. PPS:n perustamisen yhteydessä tarvitsin näyttöpääteaikaa tietokoneella noin vuoden verran, sillä työ on ollut tähän mennessä laajin julkaisuprojektini.

Yksi yleisimpiä virheitä kuvieni tulkinnassa on, että ”kuvat ovat otettu kohdistamalla kamera ja ottamalla kuva”. Jos tällä menetelmällä pyrittäisiin toistamaan kuva, se ei toimi. Syinä ovat, että optiikka on erilainen ja lisäksi kuvien perspektiivit ovat sekä kuvausteknisillä että kuvankäsittelymenetelmillä käsiteltyjä, kuvia on myös jälkikäteisrajattu ja siksi suurta osaa arkkitehtuurikuvista ei edes pystyisi toistamaan pelkästään kuvaamalla edes samalla kameralla ja optiikalla. Tämä ei ole ammattisalaisuus, jonka olisin oppinut Matti Poutvaaran tuotannosta, vaan vuosikymmenistä arkkitehtuurin parissa. Arkkitehtuurikuvaaminen on kehittänyt yhtenäisiä käytäntöjä, joita on havaittavissa kirjallisuudesta, lehdistöstä ja digitaalisista medioista.

Pääsin tutustumaan ammattivalokuvaamiseen 1980-luvulla, mutta luovuin valokuvauksesta pian keskittyäkseni arkkitehtuuriin ja kuvataiteisiin. Pääsyynä oli, että valokuvaus oli liian kallista ja käsitteellisesti liian yksinkertaista. Myöhemmin huomasin, että valokuvaaminen oli myös näillä abstrakteilla aloilla keskeistä ja niinpä kiinnostuin valokuvaamisen soveltamisesta uudelleen. Filmikauden loppupuolella minulla oli jo paljon kokemusta digitaalisista aineistoista ja 2000-luvun alussa luovuin pysyvästi filmi-aikakaudesta. Aloin käyttämään ensin digitaalisia puoliammattilaiskameroita ja sitten ammattilaiskameroita aloin käyttää, sillä yksinkertaisemmilla kameroilla otetut valokuvat eivät kelvanneet mihinkään heikon laadun vuoksi. Nykyään näen valokuvauksen pääongelmana sen yleisen luonteen – siksi jatkan edelleen keskittymistä monimutkaisiin sovellettuihin taiteisiin kuin pelkkään valokuvaukseen. Pitkälle erikoistuneesta ammattitaidosta voidaan pyytää myös parempaa palkkaa.

Olen itse harrastanut perspektiivien tutkimusta siitä lähtien, kun opettelin hallitsemaan niitä piirtämällä 1980-luvulta alkaen. Nimenomaan perspektiivin hallinta on tärkeimpiä kysymyksiä, joka rakentaa kuvaamiseni omaan kategoriaan Poutvaarojen kuvaushistoriassa. Olen varsinaisesti opetellut perspektiiviä arkkitehtuuriin liittyen sekä opetellut perspektiivikuvien konstruointia arkkitehtuurisessa visualisoinnissa, myöhemmin myös Autodeskin CAD- että BIM -ohjelmissa, jossa ohjelma luo perspektiivin sivutuotteena, samoin visualisoinnin.  Pystyisin edelleen luomaan 2 tai 3 pakopisteen perspektiivikuvia tavanomaisista kohteista, mutta mallinnusten muodostuessa monimutkaisemmiksi, työ onnistuu vain tietokoneella, joka on lisäksi tehokas ja tukee mallintamiseen pohjautuvaa työvirtaa kuten säädettävyyttä.

Valokuvauksen puolelta omaa kuvaamistani tukee se, että olen nähnyt miljoonia arkkitehtuurivalokuvia sekä lehdistössä, kirjallisuudessa että praktiikassa. Mitään helposti toistettavia temppuja en siis voi esittää ja suositella, vaan oma suositukseni aloittelevalle valokuvaajalle on hankkia jokin varsinainen ammatti, jonka yhteydessä voidaan hyödyntää valokuvaamista. Harvinaisemman arkkitehtuurin ohella se voi yhtä lailla liittyä lääketieteeseen, biologiaan, maantieteeseen, historiaan, fysiikkaan, ilmailuun, journalismiin, insinööritieteisiin tai kuvataiteeseen. Uusina alueina on erikoistuminen kuvien käyttöön digitaalisilla alustoilla, kuten julkaiseminen joko digitaalisesti tai painettuna – sekä oma kuvien välittäminen kuten oman kuvatoimiston ylläpitäminen. Sisällön tuottamista Instagram ja viihdeteollisuuden -alustoille suositan vain henkilöille, jotka eivät erikoistu mihinkään ammattiin ja pystyvät siirtymään viihdekulttuurin pariin. Omien Instagram-kokemuksieni perusteella en suosita näiden palvelujen käyttämistä, vielä vähemmän palvelusta maksamista. Kuvatoimiston ylläpitäminen Pinterest tai Flickr tilillä tulisi todennäköisesti maksamaan minulle enemmän kuin PPS ja tuottamaan vähemmän. Yhteisölliset kuvatoimistot edellyttävät myös aloitustasolla tuhansien kuvien lataamista, että saisi edes vähäisiä palkkioita. Itse en odota PPS:n olevan aloitustasolla varmasti tuottava sivutyö, enemmänkin ammatillinen kokeilu. Olen investoinut PPS:n perustamiseen kuitenkin kokonaisen vuoden työaikaa, noin kaksi tuhatta tuntia.

Käytännössä tie omaan osaamiseeni kulkee mekaanisen piirtämisen, esitystekniikan perspektiiviopin, arkkitehtuurisen kirjallisuuden ja käytännön, tietokoneella toimivien suunnitteluohjelmien, oman valokuvaamisen ja lukemattomien kokeilujen kautta. Olen kuullut spekulaatioita siitä, että olisiko omassa logossani jotain kätkettyä salatiedettä – kyllä on, mutta se on sattumanvaraisesti syntynyttä, pitkän koulutuksen, käytännön työn ja teoreettisen osaamisen sivutuotteena. Ajatuksena oli, että pitää saada osaamistani heijastava logo ja siitä se sitten syntyi. Kehitystyötä nykymuotoon on tosin ollut vuosikymmenen verran, joka on tyypillistä logo-kehitystyölle. Oma valokuvausosaamiseni on kehittynyt puolen miljoonan otetun kuvan kanssa ja näin rehellisesti voin todeta, että suvustani en ole saanut valokuvaamiseen muuta kuin kipinän ja olen itse myös kuvannut paljon harjoitelmalaadun koekuvia. Taiteellisessa työssä on tyypillistä toteuttaa paljon kokeiluja ja valita keskeiset ja tärkeät työt sattumanvaraisen työvirran joukosta ja kehittää niiden teemoja jatkoprosessissa.

VALOKUVIEN KÄYTTÄMINEN

Useimmat ihmiset osaavat ottaa kuvia, mutta pääsääntöisesti eivät käytä niitä mitenkään. Monesti itse kuvien saaminen käyttöön älylaitteella on paljon hankalampaa kuin itse kuvaaminen. Kuvakirjojen tekeminen on yleistynyt ja digitaaliset kuva-arkistot ja kuvakirjat ovat tyypillisimpiä käyttötapoja kuville, jos niitä saadaan siirrettyä kuvanottolaitteelta käyttöön. Kaikkein yleisin metodi nykyään valokuvauksessa on internet-yhdistetty kamerallinen laite, joka syöttää internet-tiliä kuvilla, usein algoritmilla manipuloituna. Kuvatoimistot eivät varsinaisesti ole sosiaalisia medioita tai viihdealustoja, vaan ne tarjoavat kanavan julkaisijoille sellaisten kuvien hankkimiseen, joita kenelläkään ei ole, tai jotka olisivat kalliimpia kuin hankittuna tilaamalla. Jotkin erikoisaiheet edellyttäisivät kuvan saamiseen myös niin pitkän ajan, että niitä pitäisi saada nopeammin. Näissä tapauksissa arkistokuvat ja kuvapalvelut tarjoavat valmiita kuvia välittömästi.

Yleisiä ovat rojaltivapaat kuvat, jotka nojaavat esim. CC-lisensseihin tai rojalti vapaisiin kuvapalveluihin. Useimmin valokuvaaja tarvitsee kuitenkin tuloja, joita on luonnollisinta hankkia joko toimimalla kuvaajana jonkun alaisuudessa, tekemällä tilaustöitä tai myymällä kuvia. Perinteisin 1800-luvulta alkaen syntyneiden uutistoimistojen toimintalinjana ovat olleet kuvatoimistot, jotka myyvät valokuvaajien kuvia uutisten julkaisijoille ja julkaisutaloille. Internetin ja digitaalisen alustan mukanaolo on mahdollistanut myös yksittäisille kuvaajille markkinoida ja myydä omia kuviaan. Suomessa on useita pienyrityksiä, jotka ovat keskittyneet korkeintaan parin kuvaajan kuvien myyntiin eteenpäin. PPS on yksi toimija tässä joukossa. Se on siirtynyt eteenpäin valokuvaajan kuvagalleriasta kuvapalveluksi.

Nykyään olen tietokoneiden ja digitaalisten kameroiden moniosaaja ja sovellan taitojani useilla aloilla, joista PPS edustaa 2000-luvulla syntynyttä ilmiötä, digitaalista kuvatoimistoa. Itse luonnehtisin PPS:ää uudeksi ilmiöksi: kuvamäärältään suurempaa mikrokuvatoimistoa edustaen yhtä kuvaajaa. PPS on vastaratkaisu Instagram, Pinterest ja Flickr -tyypin tilien perusteella toimiville palveluille, joissa käyttäjän on joko maksettava tilien hallinnoijalle palkkioita tai tuotettava palveluntarjoajan ehdoilla sisältöä. Tämä rajoittaa ilmaisua ja tuottaa yhtenäistä sisältöä, mikä ei sovi hienostuneille taiteilijoille. Sosiaaliset mediat Facebook ja Twitter / X toimivat edelleen algoritmiohjattuna syötteenä, jotka hakevat suuria uutisia, mutta eivät erityisemmin pysty tarjoamaan kuvatoimistolle mitään ratkaisua. Sosiaaliset mediat ja kuvasyötteet ollaan nähty sekä varastamassa tietoa että väärinkäyttämässä sitä, ja lisäksi manipuloimassa ja huijaamassa käyttäjiä. Itse olen nähnyt Googlen kuvahaut rehellisempinä ja käytännössä hyödyllisempinä, myös yhteydessä satelliitti-kuvapalveluihin. Internet on täynnä ilmaismateriaalia, mutta kuvien uudelleenjulkaiseminen on yleensä sitä kalliimpaa, mitä laadukkaampia ja harvinaisempia kuvat ovat.

Ongelma Instagram, Pinterest ja Flickr-palveluissa on, että ne tuottavat itselleen tuloja käyttäjän sisällöillä ja sisällöntuottajat jäävät tavanomaisissa tapauksissa ilman tuloja sisällön tuottamisesta. Niistä sisällöntuottajista, jotka ansaitsevat tähtitieteellisiä summia mainoksista, tiedetään tosiasiassa hyvin vähän ja henkilöt ovat täysin riippuvaisia itsensä tuotteistamisesta. Kansainvälisten kuvasyötepalveluiden yritysperiaate on ongelma itsessään ja se ohjaa alustoja. On olemassa myös yhteisötyyppisiä kaupallisia kuvatoimistoja, Suomessa esim. Vastavalo ja Leuku, ulkomailla esim. Shutterstock ja Mostphotos. Suurimmissa yhteisöpalveluissa yksittäiset kuvaajat saavat vain pienen siivun tuloista, kun taas palveluntarjoaja hyötyy keskittämisestä. Suurissa kaupallisissa kuvapalveluissa kuten Suomessa suurimmassa Lehtikuvassa, sekä ulkomailla suurissa yritysostoin laajentuneissa, kuten Getty Images ja maailman vanhimmissa kuten AP, Magnum Photos, pääpaino on suurissa uutiskuvissa ja pitkälle erikoistuneissa taidekuvissa, kuten myös maailman suurimmissa kuvavalikoimissa. PPS on kuvavalikoimaltaan kohtalaisen laaja, ja monet ammattilaiskuvaajat eivät ole ladanneet suurempia määriä yksittäiseltä tuottajalta suurempiin kaupallisiin kuvatoimistopalveluihin. PPS:ää ei ole kannattavaa kuitenkaan verrata niihin kuvatoimistoihin, joilla on miljoonia tai satoja miljoonia kuvia ja kymmenien tai satojen henkilöiden henkilökunta. Tyypillisesti ammattivalokuvaajan elämän aikainen kuvamäärä 1900-luvulla jäi tuhansiin, kymmeniin tuhansiin, satoihin tuhansiin, korkeintaan miljoonaan ja tällä vuosisadalla jää korkeintaan pariin miljoonaan kuvaan.

Itse arvioisin, että Suomessa 90 % valokuvaajista on mieltänyt kuvanneensa jonkinlaisia arkkitehtuurikuvia. Tämä on itserakasta, sillä vain 0.01 % väestöstä on saanut arkkitehdin tutkinnon. Todennäköisesti vain alle 0.1 % väestöstä omistaa käsitteellisesti korkeasti kehittyneen ymmärryksen siitä, mitä arkkitehtuuri on. Arkkitehtuuria valokuvanneiden määrä on suuri ottaen huomioon, että työikäisistä vain muutamalla prosentilla väestöstä ei ole älypuhelinta. Silti varsinaisesti ammattimaisten arkkitehtuurivalokuvaajien määrä Suomessa on korkeintaan satoja ja suurin osa painetuissa julkaisuissa julkaistuista rakennus- tai arkkitehtuurikuvista tulee muutamalta kymmeneltä kuvaajalta. Tämä johtuu ensisijaisesti korkeista välinevaatimuksista liittyen perspektiiviin ja tarkkuuteen, myös ammattivaatimuksiin. Arkkitehtuurista tekee vaikeaksi sen, että kaikkialla ihmisten ympäristössä on arkkitehtuuria, mutta itse arkkitehtuuri koostuu rakennustaiteesta, rakennustekniikasta ja rakentamisesta – itse aiheen määrittely voisi vaatia ammattimaiselta arkkitehdilta tunteja ja silti jonain toisena päivänä asian voisi määritellä eri tavalla. PPS on 70 % osuudelta erikoistunut arkkitehtuuriin ja rakennettuun ympäristöön. Se ei olisi kuitenkaan edes olemassa ilman suunnitteluosaamista. Mikä on paradoksaalista, PPS:ää ei olisi edes perustettu, ellen olisi saanut hylkäyksiä tai kannattamattomia tarjouksia kaikilta muilta toimijoilta, myös hylkäykset kaikissa kotimaissa valokuvauskilpailuissa usean vuoden ajan ovat olleet kannustimena etsimään muita reittejä. Ensisijaisesti esikuvana ovat olleet ammatilliset periaatteet ohjaamassa parempaan ja ennennäkemättömään suoritukseen, jota tukee ammattiosaaminen. Keskeinen periaate taustalla on laaja yleistietämys yhdistettynä harvinaisiin näkökulmiin.

ARKKITEHTUURIVALOKUVAUS

Arkkitehtuurivalokuvaaminen on melko harvinaista Suomessa erikoistumisalana. Nykyään lähes jokainen on joskus ottanut valokuvan rakennuksesta, mutta Suomessa on vain kourallinen yrityksiä, jotka ovat erikoistuneet arkkitehtuurivalokuvaamiseen. Sivutyönä arkkitehtuurivalokuvaamista harjoittavien valokuvaajien määrä on sen sijaan suurempi. Useimmat arkkitehdit valokuvaavat, myös osana ammattia. Tämä liittyy ensisijaisesti edullisiin kustannuksiin ja menetelmän luotettavuuteen.

Arkkitehtuuria suunnitellaan useammin sillä tavoitteella, että se muuttuu valokuvaamisen kohteeksi ja osa sen kokemista on kohteen valokuvaaminen ja tarkastelu valokuvista. Myös monet asiakkaat toivovat, että julkinen arkkitehtuuri sisältää selfie-paikkoja ja kuvakulmia ja näkymiä, joita voitaisiin nähdä ikonisina. Kansainvälisesti tässä on suuria haasteita siinä mielessä, että arkkitehti loisi originaaleja sekä akateemisesti puhtaita suorituksia. Perussääntönä on, että tällöin arkkitehti on näkyvä kaikessa kansainvälisessä lehdistössä ja kirjallisuudessa ja se näkyy kansainvälisesti huomattavina palkkioina ja muutamina kaikkein kalleimpina rakennuksina modernilla ajalla. On myös arkkitehtejä, jotka toimivat pienimuotoisesti ja kieltäytyvät laajentamasta liiketoimintaansa. Useimmat arkkitehdit tekevät ammattiaan tärkeänä käsitteellisenä osana rakentamisen liiketoimintaa. Voidaan myös nähdä kansallista kilpailua ja kilpailevia viiteryhmiä, joilla on erilaiset motiivit. Tässä mielessä kritiikki ja erilaiset mielipiteet monissa tapauksissa avaavat katsantokantoja, joita suunnittelijat itse eivät näe tai tietoisesti sulkevat ne ajattelustaan. Feikki-arkkitehtuurin rakentaminen voi olla kaupallisesti järkevää ja moraalisesti perusteltua, jos asiakkaalla ei ole varaa rakentaa maailman eturivin arkkitehtuuria. Tässä tapauksessa olisi eettisesti oikeaa, jos myös arkkitehti myöntää sen. Joillain sektoreilla – kuten kaupallisessa arkkitehtuurissa – viittaaminen kaupallisiin periaatteisiin ei ole häpeä. Sen sijaan – vaaditaan paljon taitoa arkkitehdilta tehdä hyvää arkkitehtuuria, jos asiakkaan pääasialliset huolenaiheet ovat ainoastaan kaupallisia. Tässä tapauksessa arkkitehdin tulee myydä hyvä arkkitehtuuri osana immateriaalista pitkän tähtäimen investointia.

Kansainvälinen arkkitehtuuri tarkastelee koko maailmaa, vaikka monissa maissa itse nähdään, että he edustavat parasta, kaikkein arvostetuinta ja kaikkein omaperäisintä arkkitehtuuria koko maailmassa. Monet arkkitehdit sanovat, että ympäristö arvostaa arkkitehtuuria korkeimmalle, vaikka tosiasia olisi, että usein tapaisi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet, että sellaista ilmiötä kuin arkkitehtuuri olisi edes olemassa. Sen sijaan, että miettisin, että on olemassa kuuluisia arkkitehtejä ja ketkä arkkitehdit voisivat olla tunnettuja, paljon useammin mietin ihmisten suhteen, tietävätkö he käytännössä mitään sellaisesta ammatista kuin arkkitehti, edes tietävätkö he edes sellaista termiä kuin rakennuksiin liittyvä arkkitehtuuri olevan edes olemassa. Tällä asenteella kontrasti on suuri arkkitehtuurikouluihin, -lehtiin ja Arch Daily-mediaan. Käytännössä mietin vastaavaa myös itseni suhteen. On eri asia tietää käsite arkkitehtuuri tai arkkitehti kuin ymmärtää siitä jotain. Yleensä maallikko tajuaa arkkitehdin työn vain tilattuaan vähintään omakotitalon kokoisen projektin. Myöskin, käytännössä ei ole kahta arkkitehtia, jolla olisi sama työ ja rooli. Useimmat arkkitehdit myös tekevät työtä niin pitkään kuin kykenevät. Useimmat vastuulliset suunnitteluroolit ovat intensiivisiä koko hankkeen ajan ja vastuu ei lopu ainoastaan rakennuksen valmistumiseen.

PPS on tällä hetkellä Suomen kymmenen suurimman  kuvatoimiston joukossa esillä olevalla kuvamäärällään ja esillä on yli 10 800 rakennetun ympäristön valokuvaa. Amerikkalaisten sosiaalisen median tileillä sekä suurella joukolla kuvatoimistoja, jotka esittelevät valokuvaajia, joiden taidot vaihtelevat, on suurempia kuvamääriä esillä. Tässä mielessä PPS on arkkitehtuurin parissa kotimainen testiprojekti. Monista erikoiskohteista ei ole mitään kuvia muualla internetissä tai kuvamäärä on murto-osa PPS:n kuvamäärästä. Tämä johtuu erikoistumisesta niin ammatillisesti kuin maantieteellisesti. Suuri osa PPS:n kuvauskohteista eivät sisällä enää olemassa olevia tekijänoikeuksia tai tekijänoikeuksia ei voida määrittää. Toisaalta monet kohteet sisältävät itsessään kuvaajan tulkinnan, joka muodostaa kuvaajan luoman taideteoksen sisältävät omat tekijänoikeudet. Joissain tapauksissa arkkitehtuurivalokuvaus ei ole rakentamisen taiteesta, vaan arkkitehdin vastuusta asiakkaalle tai suurelle yleisölle – tämä tekee aiheesta arkkitehtuurin uutiskuvausta.

Arkkitehtuurikuvauksessa on totuttua nähdä rakennukset samalla tavalla kuin arkkitehtuurijulkaisuissa, mutta toisaalta ammattilaisjulkaisut varsinkin insinöörialalla ovat tottuneempia käsittelemään myös itse rakentamista. Varsinkin arkkitehtuurikuvauksessa on tyypillistä käyttää korjattua perspektiiviä, jossa rakennuksen pystylinjat pääasiassa ovat pystylinjoja ja etujulkisivu vastaa rakennuksen etujulkisivua. Toisaalta tehokeinoina voidaan käyttää myös vinossa ylöspäin tai alaspäin olevia pystylinjoja. Edelleen tulkinnat muuttuvat haastavimmiksi, kun rakennusta ei saa mahtumaan ruutuun tai rakennuksen voi hahmottaa lukuisilla eri tavoilla – tällöin voi olla hyödyllistä katsoa viitteenä arkkitehdin luonnoksia kohteesta ja muiden valokuvaajien kuvia samasta tai vastaavista kohteista. Edelleen arkkitehtuurijulkaisuissa on tyypillistä tarkastella rakennuksia valokuvista yhdessä suorakulmaisista kulmista otettujen projektioiden: julkisivu- tai leikkauspiirrosten kanssa tai vaakasuuntaisten leikkauspiirrosten eli pohjapiirrosten tai vaakasuuntaisten yläkuvien eli asema- tai tonttipiirrosten tai kattokuvien kanssa. Lisänä tulevat detaljit, joita on sitä enemmän, mitä laajempi ja vaihtelevampi kohde on.

Arkkitehtuurivalokuvan tulisi tukea arkkitehtuuripiirrosten esittämistä. Osa arkkitehtuuripiirroksista tehdään lehtiin karsien yksityiskohtia ja tietoa, tavanomaisemmista tai edullisimmista kohteista esitetään suoraan rakennuspiirroksia julkaisuissa. Tilannetta tekee haastavammaksi myös se, että valokuvantarkoilla renderöinneillä pyritään myös esittämään rakennuksia siten, kun ne olisivat arkkitehtuurivalokuvissa rakennuksen valmistumisen jälkeen. Tässä ei yleensä olla lähelläkään, mutta noudatetaan tekijälle tuttua kaavaa. Pääkäytäntönä on tehdä renderöinnit tietomallista ja projektin esittely- ja mainosbudjetti määrää työmäärän, tarkkuuden ja lisätyn todellisuuden määrän. Periaatteena kaikki rakennusmallin ulkopuolinen lisäesitys luo lisää kuluja. Jotkut arkkitehdit ovat jopa erikoistuneet erikoistehosteisiin, mikä ei ole arkkitehtuurin suunnittelun tai designin työtä ja vaatii vähän osaamista.

Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa tullaan keskittymään nykyisen toiminnan jatkamiseen ja ohjelmien soveltamisen kehittämiseen ja tämä osaaminen on liian vaativaa ja monimutkaista keinoälylle – koska se on totaalinen ratkaisu, ei segmentti. Tämän ohella keinoälynkin käyttämisestä vastaa aina viime kädessä sitä käyttävä ihminen. Arkkitehtuurin, designin, kuvataiteen ja valokuvaamisen yhdistäminen on se, miltä pohjalta Poutvaara Photo Stock toimii. Tässä vaaditaan monitieteellistä pohjaa, jossa suurelle yleisölle vaikea ammattitason valokuvaaminen on yksinkertaisimpien sektorien joukossa. Valikoimasta voidaan löytää ainoastaan autenttisia kuvia, joita on valokuvauksellisen ja taiteellisen korkean laadun varmistamiseksi säädetty.

Kuvastojen valikoima pyrkii tarjoamaan vastaavista aiheista kuvia, jotka ovat yleisesti muutenkin esillä. Arkkitehtuuripainotteinen näkökulma tarjoaa uusia korkeamman osaamisen tulkintoja, joita ei keskimääräisesti ole esillä muiden kuvaajien töissä. Ensisijaisesti pyritään tarjoamaan uutta valokuvauksen historiaan lisänä sen sijaan, että vaihdettaisiin muihin uudempiin medioihin, kuten liikkuvaan kuvaan. Tekninen kehitys on tuonut esille myös uusia aiheita, kuten pohjautuen tarkempaan ja valoherkempään kennoon sekä laajempaan valikoimaan linssejä. Ensisijaisesti digitaalinen valokuvaus pohjautuu pienempään materiaalin määrään ja suurempaan määrään välittömästi valmistuvia kuvia – oivallukseen, jota kaikki odottivat, mutta joka käytännössä toteutui vasta 2000-luvulla. Aivan kuten kirjapainoa varten ei enää ladota yksittäisiä metallisia kirjasimia painolevyille ja tulosteta painoprässillä – vaan prosessi on digitaalista editoimista ja tulostusta, valokuvaajatkin ovat hylänneet vanhat tekniset laitteet ja käyttävät uusimpia. Vanhoissa laitteissa on historiallista hohtoa, mutta ei enää käyttöarvoa.

PPS on perustamishetkellä Suomen suurin yhtä kuvaajaa edustava kuvatoimisto ja sen esillä oleva kuvakokoelma on samalla Suomen suurin arkkitehtuuriin keskittyneen kuvatoimiston kokoelma. Haasteen kohteena ovat muut toimijat, mutta tarjoamme samalla paljon sisältöä, jota ei ole muualla internetissä. Erityisemmin painottaisin sitä, että PPS on testiprojekti Suomessa, mutta samalla myös kansainvälisesti. Sen näkökulma painottaa arkkitehtuuria ja määrättyjä alueita mutta myös perinteistä markkinointia ja uutisvälitystä. Sivuston rakenne on tässä vaiheessa kokeellinen ja esimerkiksi suurimmille kuvapalveluille tyypillisiä kuviin liitettäviä kuvailutageja nimen ohella tai hakupalvelua ei ole. Periaate on selkeä: selataan aihe-alueen kuvia vierittämällä selattavista kuvakansioista, joista kuvien nimi kertoo tilausnumeron ja aiheen, tilausnumeron perusteella julkaisuversio kuvasta voidaan tilata. Kuvien luokittelu ja järjestäminen kuitenkin tukee tietystä aihepiiristä kuvan etsimistä, samaten kuin myös suurta vaihtoehtojen määrää. Toivomuksia ja erikoistilauksia aiheista otetaan myös rajoitusten puitteissa vastaan. Toivon kaikille PPS:n käyttäjille antoisia hetkiä juuri tarvittavan kuva-aiheen löytämisessä ja erityisesti toivon sellaisia käyttäjiä pitkäaikaisiksi asiakkaiksi, jotka haluavat toteuttaa laajoja erikoisjulkaisuja, kohottaa taiteellista tasoa tai lisätä arkkitehtuurin näkyvyyttä tiedonvälityksessä.

Taneli_Poutvaara - 22:50:57 @ 2024, Arkkitehtuuri, PPS, Rakentaminen, Taide | Lisää kommentti

Lisää kommentti

Täydennä alapuolinen lomake kommenttisi lisäykseen.

Automaattisen roskasisällön vähentämiseksi tämä toiminto on suojattu captchalla.

Tämä edellyttää kolmannen osapuolen toimittajan, Googlen, sisällön lataamista ja evästeiden tallentamista.





Minulla on itsenäiset tekijänoikeudet ”Kirjoitettua” -kirjoituksiin ja niiden kuviin. Halutessasi julkaista sisältöä, viitata siihen tai lainata sitä, voit hakea lupaa kirjallisella hakemuksella. Viittauksissa yksityiskohtia ei saa irrottaa asiayhteydestä eikä vääristää.

 


I have independent copyrights for the writings in the “Kirjoitettua” -writings and the illustrations. If you wish to publish the contents, refer to it or quote it, you can apply for a license with a written application. In reference the details should not be separated from the context nor distorted.