Taneli Poutvaara
Etusivu
/ Front Page
Arkkitehtuuritoimintaa
/ Architecture activities
Kuvagalleria
Arkkitehtuurigalleria
Suosikkilinkit
Ota yhteyttä
/ How to contact
CV
Julkaisuja
Blog
Kotisivu
Kirja-arvostelu - Alberti

Leon Battista Albertin kirja 10 Kirjaa Arkkitehtuurista kuuluu alallani yleissivistykseen samoin kuin Vitruviuksen yli 2000 vuotta sitten julkaistu kirja 10 Kirjaa Arkkitehtuurista ja Albertin kirjan jälkeen Palladion julkaisema kirja 4 Kirjaa Arkkitehtuurista. Nämä kolme kirjaa muodostavatkin klassisen arkkitehtuurin teoreettisen selkärangan. Siksi minulle oli luontevaa lukea myös tämä arkkitehtuuriteorian klassikko. 
 





Leon Battista Alberti eli ja asui vuosien 1404 -1472 välillä Italiassa. Vitruviuksen kirja oli julkaistu vuonna 1415 ja samaan aikaan vuosina 1401 -1428 Firenzestä lähtöisin oleva Albertin perhe oli maanpaossa muualla Italiassa - Alberti syntyi pakolaisena Genovassa. Perheellä oli runsaasti varakkuutta, mutta toisaalta Albertilla ei ollut lupaa käyttää sitä – sen sijaan hänelle annettiin lupa käydä humanistikoulua ja opiskella lakitiedettä Bolognan yliopistossa. Perhe sai täydet kansalaisoikeudet 1434 Albertin ollessa 30-vuotias, hänen vanhempansa olivat tosin kuolleet jo kauan aikaa aikaisemmin. Jo pari vuotta aiemmin 1432 -1434 Alberti oli päässyt matkustamaan kirkonmiesten kanssa ja teki heille töitä – tämä oli yksi syy siihen, miksi perheelle – tai sanottaisiinko viattomille lapsille – palautettiin kansalaisoikeudet – Albertista oli hyötyä! Kirkonmiesten läheisen suhteen vaikutuksesta kertoo, että Alberti arveli rikkaiden tukevan rehtiä ja kohtuullista taiteilijaa, pikemmin kuin taitavampaa, mutta hillittömästi käyttäytyvää – puoli vuosituhatta myöhemmin kehittyi lähes syrjintä liian hillittyjä ja tiedemiesmäisiä taiteilijoita vastaan – taiteilijan piti 1800-luvun lopulta lähtien olla humalassa ja käyttää huumausaineita – tai ainakin luoda itsestään Dali-tyyppinen myytti poikkeavasta persoonasta. Alberti omisti kirjoittamansa arkkitehtuurikirjan paaville vuonna 1452 ollessaan 48-vuotias ja hänen kirjansa julkaistiin vasta 1485 eli 13 vuotta arkkitehdin kuoleman jälkeen. Arkkitehti syntyi Genovassa ja kuoli 68-vuotiaana Roomassa. Albertin isä oli Giovanni Alberti ja äiti Bianca Grimani, joka kuoli 1406 Albertin ollessa 2-vuotias. Albertin isä, jonka ammatti oli notaari, kuoli jo Albertin ollessa 21-vuotias. Albertilla oli korkea tarve pakolaisena todistaa pätevyyttään ja saada auktoriteeteilta hyväksyntää, sillä hän oli maanpaossa vielä 24-vuotiaaksi saakka. Alberti kehitti lapsena itseään lukemalla paljon. Hän ei pitänyt juurikaan lomia, vaan keskittyi töihinsä intensiivisesti. Nämä vaikeat olosuhteet jättivät Albertiin korkean pätemisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeen, jonka vuoksi itse en kirjaa lukiessani nähnyt teosta ensisijaisesti arkkitehtuuriteorian lähteenä, vaan enemmänkin arkkitehtuuriteoksena, joka kertoo enemmän kirjoittajasta itsestään, hänen omasta ajastaan ja hänen maailmankuvastaan. Jo kirjan nimestä voi päätellä kuohuntaa siitä sensaatiosta, jota koettiin, kun Vitruviuksen kirja löydettiin, sitä alettiin levittää ja se alkoi vaikuttaa renessanssin aikakauden taiteilijoihin ja arkkitehteihin.

Alberti oli teoreetikko, mutta myös arkkitehti. Vaikuttavin hänen teoksistaan on minulle ollut Palazzo Rucellai (1446), jonka valokuvasta piirtelin luonnoksia jo pari kymmentä vuotta sitten. Renessanssikaudella Italiassa oli poikkeuksellista palatsirakentamista. Albertin teos Basilica di Santa Maria Novella (1470) on minulle myös tuttu ja nämä kaksi rakennusta on tässä yhteydessä ne, joita pidän ansiokkaimpina. Avaintöihin kuuluvat myös Sant´ Andrea Mantuassa (1471) ja Pienzan aukio sekä sen rakennusprojekti (1459), vaikka ne eivät ole yhtä omaperäisiä kuin kaksi ensiksi mainittua.


Basilica di Santa Maria Novella Firenzessä nykyaikana

 

 

Albertin toinen tunnettu kirja on hänen 31-vuotiaana kirjoittamansa De Pictura, joka oli oman aikansa tieteen maalaustaidetta, optiikkaa ja perspektiiviä hahmottava teos, jonka laatimisessa käytettiin silloin tiedossa olevia teorioita. Luin myös Albertin kirjan De Pictura vuodelta 1435, jonka ainoan suomennoksen vuodelta 1998 teki vanhan polven latinisti Marja Itkonen-Kaila. Kirjassa on vain 166 sivua ja se käännettiin sekä latinankielisestä painoksesta, että samalla seuraten samalla kolmea erikielistä käännöstä – italiaa (1980), englantia (1972) ja ruotsia (1996). Kirjan käännöstyötä rahoittivat Suomen Kulttuurirahasto, Suomen kirjasäätiö ja osa rahoituksesta tuli suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista. Kirja kuvataiteesta oli itselleni sangen yksinkertainen, itselläni meni siihen neljä tuntia.

Albertin kirja Maalaustaiteesta (De Pictura) kertoo Albertin roolista latinan käytön elvyttämisessä, joka puolestaan liittyy hänen koulutustaustaansa. Aikakauden Virtù-käsite kertoo kyvykkyydestä, moraalisesta arvokkuudesta ja tahdonvoimasta. Tämän ohella tarvittiin fortunaa eli onnea. Alberti omisti kirjansa Brunelleschille, ”Pippolle” – tämän omistuskirjoituskirjeen pääsisältönä on nostalgia antiikkia kohtaan. Tämä Albertin kirja julkaistiin yleisölle jo hänen eläessään – latinaksi 1540 ja italiaksi 1547. Kirja vaikutti taideopetukseen myös aikanaan, kuten da Vinciin, ja myöhemmin ranskankielisen käännöksen kautta 1651 se oli esikuvana Pariisin Académie des Beaux-Arts-koulussa. Italialaisia kirjoja enemmän kääntänyt Leoni käänsi kirjan englanniksi 1726. Kirjan arvovalta laski teollistumisen ja modernismin myötä 1800 -1900-luvuilla, kunnes teos on nykyään lähinnä taidehistorian ja korkeakoulutasoisen taideopetuksen esimerkkiteos. Kirjassaan Alberti antaa ymmärtää, että hänen kirjoituksensa on pioneerityötä. Tätä kuitenkin epäilen, sillä antiikin ajalla oli myös taideteoriaa, joka ei ole kirjoituksina säilynyt.

Kirjassaan Maalaustaiteesta Alberti tuo ansiokkaasti esille analyyttisiä käsitteitä näköön liittyen, mutta hänen puutteensa oli nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan poissaolo: Alberti ei osannut sanoa, onko näkösäde peräisin pinnasta vai silmästä – hän kamppaili teorian kanssa näkösäteestä tai näköaistimuksesta. ”Kysymys on todella vaikea, mutta sillä ei ole meille merkitystä, joten voimme sivuuttaa sen.” Nykyään tiedetään silmän verkkokalvon passiivinen rooli näköaistimuksen pohjana, mutta myös varsinaisen silmän muiden osien, lihasten ja ihmisen aktiivinen rooli katseen ohjaajana, suuntaajana ja katselukokemuksen kuljettajana. Voisi kuitenkin sanoa, että Alberti on pitkälti määrittänyt esikuvan analyyttiseen kuvataideopetukseen ja häntä käytetään edelleen mallina lukuisilla opetusaloilla, kuitenkin varauksilla. Alberti kuitenkin korostaa, että hän oli vain maalari, itse arvioin hänen matematiikan tasonsa nykyaikana vastaavan lukion suppean matematiikan ensimmäisen vuoden syyslukukauden tasoa. Loogisesti ja käytännöllisesti Albertin teesit ovat paitsi vanhentuneita, myös harhaanjohtavia – niillä on kuitenkin historiallisena esimerkkinä arvoa. Esimerkkinä heikosta käsitteellisestä pohjasta: ”Suoraa viivaa, joka leikkaa kahdesti ympyrän kehän ja kulkee keskipisteen kautta, nimittävät matemaatikot ympyrän halkaisijaksi.” Virke on hieman epäselvä, sillä ei todettu janan alku- ja loppupisteen olevan ympyrän kehällä. ”Me voimme kutsua sitä keskiviivaksi. Ja tässä kohden voimme uskoa matemaatikkoja, kun he sanovat, että ympyrän kehän kanssa muodostaa suoria kulmia ainoastaan sellainen viiva, joka kulkee suoraan keskipisteen kautta”. Nykyään suppeassakin matematiikassa opetetaan ympyrän tangentti, joka on suorassa kulmassa ympyrän halkaisijan kanssa. Samaten kulmista puhuttaessa: ”suora, tylppä ja terävä kulma” kaipaisivat mielestäni vielä kuperan kulman, joka kuuluu lukion laajan matematiikan ensimmäisen vuoden syyslukukauden sisältöön.

Albertin perustiedot väreistä pohjautuivat myös yllättäen väärälle pohjalle: hän arveli perusväreiksi punaisen, sinisen, vihreän ja tuhkan värin. Nykyään perusteesinä on punainen, sininen ja keltainen - ja muiden värien sekoittaminen niistä kuvataiteessa perusopetuksesta lähtien – sen sijaan erikoisvärejä, kuten mustaa, valkoista ja metallipigmenttejä on käytetty aina. Öljyvärit keksittiin ennen Albertin aikaa ja ne yleistyivät hänen aikanaan. Kirjassaan Alberti ei kuitenkaan käsittele tätä aihetta, sen sijaan hän oli kyllä perillä värien valmistuksen laajasta kirjosta ja monituhatvuotisesta historiasta. Vaikka Albertin esittämä värimalli on muuttunut taideopetuksessa, sen sijaan se elää edelleen ns. RGB -värimallina, jossa on punainen, vihreä ja sininen sekä pimeä väri – tätä värimallia käytetään digitaalisissa näyttölaitteissa, kuten monitoreissa sekä televisioissa. Myös digitaalikameroissa käytetään samaa värimallia, mutta kirjanpainannassa käytettään CMYK -värimallia. Itse käytän CMYK -tulostimia, joissa on Cyan (syaani), Magenta, Yellow (keltainen) ja Key (avainväri eli musta). Varsinaisesti en itse tarvitse CMYK-avaruutta, kuin vain erityisemmissä tulostuskuvissa, sillä kuvankäsittelyssä RGB riittää hyvin pitkälle ja kuvia on melko suoraviivaista muuntaa RGB:stä CMYK -muotoon. Omissa CMYK -mustesuihkutulostimissa minun ei tarvitse edes muuntaa RGB -kuvia tulostusta varten, muutos olisi välttämätöntä vain ammattitason kirjapainantaa varten.

Kirjassa on myös taiteen perusfilosofiaa – ”Tuskin on toista taiteenalaa, josta kaikenikäiset, niin oppineet kuin oppimattomat, opiskelevat ja harrastavat yhtä mielellään.” Alberti kannatti maalauksen hahmottelussa kopioimista visuaalisen läpikatsottavan ruudukon avulla silmämääräisesti – tekniikka on alkeellinen, mutta se onkin yhä alkeisopetuksen yksi kokeiltava menetelmä. Perspektiivin suhteen Alberti tunsi vain yhden pakopisteen keskeisperspektiivin – sen sijaan itse olen opiskellut myös kahta ja kolmea, kompositioissa useampia. Anatomiassa Alberti oli ehdoton luonnollisuuden kannattaja ja hänen mielestään maalaus koostuu ääriviivoista, kompositiosta ja valojen käsittelystä. Pohjana maalaustaiteen hallinnassa tulisi olla geometria, kirjallisuus, keksintäkyky ja kerronnallisuus.

Luin Albertin kirjan Arkkitehtuurista noin 40 tunnin ajassa – tekstiä kirjassa on noin 270 sivua ja piirroksia vajaa 70 sivua. Teos on yksi työläimmistä lukemistani historiallisista arkkitehtuurikirjoista, siitäkin huolimatta, että sen kieli on vain 1700-luvun alun englantia. Minulle päätyi James Leonin käännöksen 1755 painos, joka oli uudelleenpainettu kopioimalla vuonna 1965. Leoni oli kääntänyt kirjan Cosimo Bartolin vuoden 1550 italiankielisen käännöksen pohjalta. Tietenkin suomentaminen veisi huomattavasti aikaa – arvokkain käännöstapa olisi alkuperäisestä latinankielisestä kirjasta kääntäminen pikemmin kuin esim. kolmen välivaiheen kautta: latina->italia->historiallinen englanti->suomi. Latinan kielen osaajat ovat harvinaisia Suomessa, yleensä latinan kielestä osataan vain oman alan ammattitermejä ja sanontoja. Kuten olen Vitruviuksen ja Palladion kirjoista todennut, ei Albertinkaan kirjaa ole koskaan suomennettu, mikä on siinä mielessä harmi, että näinkin yksinkertaisen teoksen suomentamisella voitaisiin suhteellisen edullisesti tukea nuorta ja osin kehittymätöntä kotimaista arkkitehtuuriteoriaa. Olen esimerkiksi kiinnittänyt huomiota siihen, että Adam Smithin teos vuodelta 1776 Kansojen varallisuus hiljattain suomennettiin ensimäistä kertaa kokonaisena KAUTE -säätiön ja RSA:n tuella. Smithin teoksen suomennos kesti kaksi vuotta, kotimaisen rahoituksen osuus oli 20 000€, joka oli ilmeisesti RSA:n tukea pienempi osuus kolmen hengen työryhmän rahoituksesta.  Voisi kysyä, onko nykyinen rahoitettava suomalainen tieteellinen arkkitehtuurityö tuottanut klassikkoteoksien suomentamista parempia saavutuksia vastaavilla rahasummilla. Onko kotimainen viimeisen sadan vuoden aikainen arkkitehtuuri myös teoreettisesti sellaista, että se ei tarvitse enempää viitteitä monituhatvuotiseen arkkitehtuuriteoriaan?

Kirjassaan Alberti (1404 -1472) toteaa, että ”kauneus on kaikkien osien harmoniaa suhteessa toisiinsa”, joka on melko lähellä Andrea Palladion (1508 -1580) määritelmää kauniista temppelin julkisivusta. Herrojen iässä oli eroa sata vuotta ja Palladion teos ”Neljä kirjaa arkkitehtuurista” julkaistiin 1570 kirjailijan vielä eläessä, 85 vuotta Albertin kirjan julkaisemisen jälkeen. Yhteinen esikuva Albertille ja Palladiolle oli vuonna 1415 uudelleen julkaistu Vitruviuksen kirja Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista, joka oli kirjoitettu keisarille noin 40 -15 eKr., mutta se tuli yleisesti tunnetuksi vasta yli 1400 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Sanoisin näiden kolmen kirjan kertovan melko paljon kirjailijoiden sosiaalisista taidoista ja persoonista: Vitruvius oli keisarillisen Rooman aikainen arkkitehti, joka pyrki kirjoittamisella osoittamaan pätevyyttään ja saamaan ylimmiltä tahoilta tehtäviä siinä onnistumatta. Vitruvius tunsi korkeaa ylpeyttä roomalaisuudestaan, mutta hän oli itse persoonana heikko tai ainakin hänen yhteiskunnallinen roolinsa jäi vähäiseksi. Jotain erikoista on siinä, että Rooman keisarikunnassa hänet vaiettiin kuoliaaksi tai jätettiin syrjään alansa kehityksen kärjestä. On oikeastaan paradoksaalista, että kun hänen kirjansa löydettiin keskiajan jälkeen, häntä pidettiin rakennetun arkkitehtuurin teorian perusteena, vaikka jälkipolvien arvioiden mukaan hän oli todennäköisemmin hyvällä tuurilla onnistunut toteuttamaan yhden isomman rakennuksen, siinäkään hänen omaa panostaan ei uusimpien tietojen perusteella pidetä merkittävän omaperäisenä. Kirjan säilymisen perusteella Vitruvius oli kuitenkin vuoden 1415 jälkeen satoja vuosia jonkinlaisen arkkitehtuurijumalan roolissa, mitä hän ei varmasti kuollessaan voinut olettaa, sillä hän ei aktiivisesti osallistunut keisarillisen Rooman rakentamiseen.

Alberti oli puolestaan ruhtinaskuntien Italian aikainen pakolainen, joka pyrki kirjoittamalla saamaan tehtäviä siinä onnistuenkin harvakseltaan rakennus kerrallaan ja kirjoitus toisensa jälkeen. Alberti kaipasi luonteeltaan jatkuvasti kunnioitusta ja tunnustamista, hän oli kunnianhimoinen. Alberti teki paljon töitä ilman lomia ja pyrki kattamaan kaiken töidensä kautta – kirjasilla matematiikasta, maalauksesta, Rooman kaupungista, jopa kirjoittamalla kirjoituksen edesmenneen koiransa elämästä ja tavoista – hän oli hyvin perusteellinen – kirjasen hän kirjoitti jopa kärpäsestä. Jälkipolvien mukaan Alberti kirjoitti Vitruviuksesta arvostellen (Esimerkiksi Joseph Rykwert 1955), vaikka en itse kovin suurta kriittisyyttä hänen kirjoituksissaan ole havainnut, enemmän sitä, että Alberti piti Vitruviusta esikuvallisena hahmona julkaisemalla kirjansakin samalla nimellä, kuin Vitruvius. Palladio oli siltä kannalta lähes käänteinen henkilö Vitruviukselle, että hän oli köyhistä oloista, mutta urallaan eteni rakentamalla hyvin paljon ja tulleen enemmän tunnetuksi toteuttavana arkkitehtina, kuin kirjailijana. Palladio kirjoitti Vitruviuksesta ja Albertista hyvin kunnioittavasti, ehkä hän piti Albertin lievää kritiikkiä niin varoittavana esimerkkinä, että hän pyrki esittämään kaikista vuolaita kehuja, tässä imartelussa oli tietenkin se puoli, että asiakkaat mieltyivät heitä imartelevaan arkkitehtiin ja suosittelivat Palladiota onnistuneesti tuttavilleen. Palladion suosio jälkipolvien keskuudessa oli taattu vain ”neljällä kirjalla”, mutta niissä oli esitelty huomattavan monta hänen projektiaan, toisin kuin Vitruviuksen ja Albertin kirjassa ei ole yhtään kunnollista esittelyä toteutetuista projekteista. Jälkipolvien keskuudessa Palladio on ollut maailman suosituimpia arkkitehtejä, hän on osittain määritellyt esikuvan, että arkkitehdit kirjoittavat vähän, mutta enemmän julkaisevat projektiopiirroksia ja visualisointeja omista projekteistaan. Suomessakin arkkitehdit ovat otaksuneet Aallon iskulauseen: ”Minä en kirjoita vaan rakennan”. Tästä on tietenkin seurauksena suurin liikevaihto, mikä entisestään kasvattaa Palladion esikuvan suosiota. Kaikki arkkitehdit eivät kuitenkaan voi automaattisesti vain ”alkaa rakentaa”.

Arkkitehtuurista toki kirjoitetaan nykyäänkin paljon tekstipitoisia kirjoja, mutta rakentamishankkeet ovat siinä mielessä haastavia, että niitä on hankala hallita vasemmalla kädellä, huolimattomasti. Nykyään pääsuunnittelutehtävät, varsinkin jos oma suunnittelupanos on merkittävä, edellyttää niin paljon sitoutumista hankkeisiin, että onnistuneissa hankkeissa suunnittelija on ainakin aktiivisella kehittyvällä kaudellaan arkkitehtina 24/7/365 eli hänen elämässään kaikki on arkkitehtuuria. Sosiaalisen vastuunjaon ja työnjaon kehittyessä arkkitehdit oppivat lokeroimalla sekä tiivistämällä aikaansa kehittämään vaihtelevampaa elämää, mutta arkkitehtuuriprojekteissa työpanoksen laatuvaatimusten ja läsnäolon määrä kasvaa. Useimmat tämän päivän johtavat suunnittelijat ohittavat myöhemmässä maineessaan oman persoonansa sekä kykynsä ja näin arkkitehtien uran loppupuolella heidän kehittymisensä on näennäisempää ja tuloksiltaan staattisempaa. Monissa suurissa vanhemmissa arkkitehtitoimistoissa toimiston pääosakkaat ovat enemmän omistajan roolissa eivätkä osallistu suunnitteluun tai päätöksentekoon, mutta antavat suunnittelupääomansa toimiston käyttöön. Ehkä myös aikoinaan myöhemmin suuriksi kehittyvät toimistot toimivat niin kuin vastaavat nykyään: kehittyvät uudet toimistot ovat trendinä nuoria toimistoja, joilla ei käytännössä ole mitään omaa merkittävää suunnittelupääomaa, mutta jotka kuitenkin toteuttavat monenlaisia projekteja ilman minkäänlaista linjaa, lähinnä omassa ajassaan olevien kansainvälisten esikuvien jäljittelyllä, myös ilman minkäänlaista merkittävää teoriaa. Menestyminen edellyttää pitkäkestoista liiketoimintaa vakiintuneella työryhmällä. Omasta mielestäni töiden tekeminen täysin ryhmätyönä edellyttää monialaista ryhmää, joissa on selkeä vastuunjako ja hajautetut tehtävät, mielestäni pelkän arkkitehtuurisuunnittelun tekeminen ryhmänä edellyttää suurta luottamusta ja toisiaan sopivasti täydentäviä ja yhteen sopivia persoonia. Itse en kuvittele onnistuvani saamaan aikaan mitään merkittävää tulosta tekemällä summittaisesti ryhmätyötä itselleni tuntemattomassa ryhmässä.

Firenzessä elänyt Brunelleschi (1377 -1446) oli alun perin kultaseppä, mutta 1401 eli samana vuonna kun Albertin vanhemmat joutuivat Firenzestä maanpakoon, voitti Firenzen kirkon pronssisten ovien suunnittelukilpailun. Samoihin aikoihin keskiaika oli päättymässä, kiinnostus humanismiin ja antiikin Roomaan kasvoi. Brunelleschi oli varhaisia tunnettuja Rooman kaupungin uudelleentutkijoita, varsinkin Pantheonin katto ja Pietarinkirkon kehittyvä alue oli hänellä inspiraationa Firenzen katedraalin keskeneräisen katon suunnittelukilpailun voitossa 1418. Kupoli toteutettiin 1446 -1461 suunnitelmalla, joka oli ennennäkemätön ja vastaavaa ei ole myöskään samassa mittakaavassa toteutettu jälkeenpäin, eikä uutta kupolia todennäköisesti tulla koskaan toteuttamaan nykyisen rakenne- ja työturvallisuusajattelun vuoksi. Peruskorjauksen ja potentiaalisen jälleenrakennustarpeen vuoksi on kuitenkin oltava tarkat tiedot siitä, kuinka Firenzen katedraalin kupoli rakennettiin. Kupoliin käytettiin neljä miljoonaa tiiltä ja se on edelleen teknisesti erittäin merkittävä rakenteellinen toteutus. On kiinnostavaa todeta, että Vitruviuksen kirjan julkaisemisesta oli kulunut vain kolme vuotta, kun kupoli suunniteltiin – on aivan selvää, että hänen kirjallaan oli vaikutusta myös Brunelleschiin. Tuohon aikaan lineaariperspektiivi oli jalo taiteellinen keksintö, joka levisi ja oli tieteellisen mielenkiinnon kohde. Toisaalta Brunelleschi ei julkaissut yhtään tunnettua kirjaa, mutta hän on varmasti aikansa tunnetuimpana arkkitehtina vaikuttanut Albertiin, joka rakensi 1448 -1470 Santa Maria Novellan samoihin aikoihin lyhyen kävelymatkan päähän Firenzen katedraalista. Ensimmäisen merkittävän toimeksiantonsa arkkitehtuurista Alberti sai samana vuonna 1446 Firenzessä, kun Brunelleschi kuoli Firenzessä – voisi arvella, että kaupungissa tarvittiin uutta merkittävää arkkitehtia, varsinkin tuomiokirkon kupolin rakennustyöt olivat yhä kesken. Brunelleschin tulkinta antiikin pylväsjärjestelmistä sekä pilastereista oli melko vapaamuotoinen verrattuna Albertiin, mutta Alberti kääntyi tiukemmin Vitruviuksen tekstien puoleen, jotka oli julkaistu hänen ollessaan 11-vuotias.

Firenzen Duomo

 

Alberti kirjoitti historian ja arkkitehtuurin ohella myös taiteesta sekä käsikirjoitti näytelmiä, kirjoitti kuvataiteen teoriaa, maalasi, kehitti salakirjoitusta, kirjoitti omaelämänkerran, piirsi karttoja ja harrasti tähtitiedettä. Hänen ihanteensa oli renessanssin yleisnero, joka osaisi kaikkea, vaikkakaan mielestäni Alberti ei ollut missään harrastamassaan lajissa paras. Leonardo da Vinci (1452 -1519) toteutti monissa asioissa sen taiteen laadun, mitä Alberti tavoitteli. Leonardon aloitellessa Firenzessä taidemaailmassa oli Alberti 62 vuotta vanha. Hänen teoksensa De Pictura vaikutti Leonardoon, joten tässä oli Albertin vaikutusta. Oman arvioni mukaan Vitruviuksen vaikutuksesta Leonardo pyrki jälkikäteen kuvittamaan myös häntä. Varsinaisesti arkkitehdiksi hän ei edennyt. Epäselvää myös on, tunsiko Leonardo henkilökohtaisesti Albertia tämän elinaikanaan. Laajan yleistietämyksen ja -taitojen ansiosta myös Alberti saavutti monilla aloillaan kuitenkin korkealuokkaisia suorituksia. Brunelleschin ja Vitruviuksen esikuvien pohjalta hän vietti aikaa Roomassa, sekaantui politiikkaan mm. omistamalla kirjansa arkkitehtuurista Paavi Nikolaus V:lle ja otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.



Leonardon suunnittelemien koneiden puumalleja piirrosten pohjalta


 

Albertin ”Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista” julkaistiin 1485 eli 13 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Latinankielinen painos uudelleen julkaistiin 1512 ja 1541, italiankielinen painos Pietro Laurolta julkaistiin Venetsiassa 1546 ja Cosimo Bartolilta 1550, jolloin hänen painoksena oli myös ensimmäistä kertaa kuvitettu ja 1568 hän julkaisi Albertin käännöskokoelman. Ranskankielinen painos julkaistiin 1553, espanjankielinen painos 1582 ja portugalinkielinen painos 1582. Albertin kirjallisuusnäytekokoelman ja elämänkerrallisia tietoja puolestaan julkaisi 1651 Ranskalainen Raphael Trichet du Fresne (1611 -1661), joka oman aikansa antiikkiveijarina oli kerännyt itselleen vuosien 1652 -1654 välillä runsaasti kirjoja Ruotsin kuningatar Kristiinan kirjastosta vähätellen niitä liian huonoiksi kuningattarelle sanoen ”nämä eivät ole teille tarpeeksi hyviä”, kunnes omaperäisenä idealistina tunnettu Kristiina kääntyi katoliseksi ja muutti loppuelämäkseen Roomaan. Jälkipolvet varmasti kiistelevät Fresnen motiiveista, mutta ottaen huomioon sen, että Kristiinan taloudenhoito oli hallitsematonta, poukkoilevaa ja hänen hovissaan vieraili lukuisia ulkomaalaisia tiedemiehiä sekä taiteilijoita oli Kristiinan kirjastosta helppo poistaa teoksia, jotka vasta myöhemmin yleisesti kohotettiin tärkeiksi. Vuoden 1651 julkaisulla oli tieteellistä merkitystä, sillä Giacomo Leoni (1686 -1746) käytti näitä omassa käännöksessään. Leoni oli Venetsialainen arkkitehti, joka saapui Englantiin 1715 ja julkaisi ensimmäisen käännöksensä Albertista 1726 julkaistuaan ensin Palladion kirjan käännöksen tullen hyväksytyksi Englannissa. Leonin käyttämä Albertin käännös tai käsikirjoitus ja hänen englantilaiset avustajansa ovat tuntemattomia. Kirjan kuvittajana toimi Bernard Picart (1673 -1733), jonka kuvat pohjautuivat Bartolin 1550 painokseen. Picartin kaiverrukset ovat hyvin volyymi-pinta-orientoituneita ja siten suurpiirteisiä, todennäköisesti tarkempien tutkimusten ja mittausten puuttuessa.

Itse en ole nähnyt Bartolin painoksen piirroksia. Kuvituksia ja niiden alkuperäistä muotoa on siten yhtä vaikeaa arvioida kuin uutta partituuria tai peräti soitettua kappaletta suhteessa alkuperäiseen nuottikäsikirjoitukseen. Sama pätee myös alkuperäiskäsikirjoituksen ja mahdollisesti useassa vaiheessa käännettyyn tekstiin. Tässä näen yhteyden musiikin ja arkkitehtuurin samankaltaisuuden välillä. Olen myös Pyhien Kirjoitusten uusintapainoksiin tutustuessani miettinyt samaa ongelmaa – mitä kuuluisammasta ja keskeisemmästä teoksesta on kysymys, sitä useampia käännösversioita siitä on tehty. Vaatimus alkuperäiskirjoituksen käyttämisestä käännökseen on täysin mahdoton vaatimus, jos kääntäjä ei ole elänyt riittävän paljon käytännönläheistä elämää alkuperäiskielellä. Kirjanoppineet voivat helposti tehdä käännöksiä, olen havainnut, mutta niiden arvoa heikentää joko alkuperäiskielen taitojen puute tai monet käännösvaiheet, jotka laskevat kirjoituksen viestiä. Useiden käännösversioiden käyttö synteesinomaisessa tulkinnassa on aina kompromissi, siitäkin huolimatta, että kääntäjä olisi kielellinen nero. On toisaalta huomattava, että useimmiten teksti jää hyvin etäiseksi eikä sitä ymmärrä, jos se ei ole omalla äidinkielellä kirjoitettu – usein omalla äidinkielellä kunnon käännöksiä ei ole saatavilla, tai niiden kääntäjillä on erilainen elämänkokemus kuin lukijalla. Sen vuoksi sanoisin, että vieraalla kielellä oleva kirja kannattaa aina kääntää itse jossain muodossa, vähintään omassa mielessä lukiessa. Varmin käännöstapa nykyään on seurata mahdollisimman alkuperäistä kirjoitusmuotoa ja verrata sitä muunkielisiin käännöksiin. Olen itse käytännössä kokeillut kaikkia edellä mainitsemiani käännöstapoja. Mielestäni ehdottomasti varoittavin esimerkki käännöksestä on, jos kääntäjällä ei ole tieteellistä tai taiteellista vapautta kääntää tekstiä siten, kun se on kirjoitettu. Käännöksistä aina näkee, ennemmin tai myöhemmin, jos niissä yritetään peitellä sisältöä tai esittämään asia toisin, kuin se on alun perin kirjoitettu, esimerkiksi poliittisista syistä.

Jo Leonin esipuheessa vuoden 1755 painokseen sekä sitä seuraavaan Fresneltä lainattua esittelyä lukiessa huomaa saman asian, joka toistuu kirjan loppuun saakka: kirjassa käytetty englannin kieli on historiallista, myös alkuperäisestä kirjasta tehty painotekninen kopio on täynnä pölyä, vaurioita sekä musteen epätasaista leviämistä edellisestä painokerrasta. Vanhahtavassa kieliasussa s-äänne kirjoitetaan sekä s- että f-kirjaimina. Osa sanoista on niin historiallisia, että niitä ei löydy isoistakaan sanakirjoista. Kirjassa on todennäköisesti myös oikeinkirjoitusvirheitä, sillä kääntäjä ei ollut syntyperäinen englantilainen, sekä samasta syystä asioiden tulkintavirheitä, sillä yhteistyökumppanien nimiä ei ole julkaistu. Myös yleissubstantiivit kirjoitetaan pääasiassa isolla kirjaimella.

Keskiajan jälkeen Euroopassa alkoi torjuntareaktio aatteellisella tasolla, taivaallisena elämänä nähty gotiikka nähtiin myöhemmin barbarismina ja antiikki puhtaana – Roomaa pidettiin esikuvana järjestyksen ja mittasuhteen palauttamisessa. Toisaalta taustalla oli paavillinen poliittinen motiivi siirtää valtaa kohti Roomaa. Germaanisilla ja Skandinaavisilla alueilla alkoi puolestaan erkaneminen Rooma-keskeisyydestä, joka henkilöityy ensi vuonna 500-vuotisjuhlaan Wittenbergin teeseistä vuonna 1517. Albertin arkkitehtuurikirja julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen ja tässä julkaisussa keskeinen oli veli Bernado Alberti, joka omisti kirjan Lorenzo Medicille 1485, kuten kirjoittaja itse aikoi tehdä. Kun Bartoli käänsi kirjan italiaksi 1550, se omistettiin Cosimo Medicille. Alberti kuoli Roomassa 1472. Vuonna 1737 myös Medicien suku hiipui.




Palazzo Medici Riccardi Firenzessä rakennettiin 1444 -1484.


Jo sisällysluettelosta voi nähdä kirjan olevan hyvin samankaltainen, kuin Vitruviuksen kirja – ei niinkään sisällöltään, vaan lähestymistavoiltaan ja aihepiireiltään. Sillä on ollut varmasti suuri esimerkinomainen vaikutus Palladiolle, samoin kuin myöhemmälle sukupolvelle, joka on kokenut kaavamaisen kirjan hyväksytyksi metodiksi. Nykyään kirjan muoto on hyvin kaavamainen ja sisällöllisesti liian suppea, joten se on lähinnä historiallinen klassikko. Albertia voi pitää itsepintaisena kirjailijana, mutta nykyaikana katsottaisiin, että hänen kaltaisensa teoreetikon tulisi organisoitua nykyvaatimusten mukaan. Kirjan uusintapainoksen kopioinnissa mukaan tulevia roskia ei voinut 1960-luvulla teknisistä syistä poistaa, mutta kirjasta on tehty jopa moderni elektroninen tabletti-versio, jota pidän tosin lukukelvottomana, sillä siitä on poistettu paljon tietoa.

Alberti kaipasi osien, mittasuhteiden, linjojen, kulmien ja järjestyksen ylimaallisia merkityksiä. Siinä mielessä hän kuuluu samaan jatkumoon, kuin edeltävä Vitruvius ja seurannut Palladio. Olen itsekin siltä kannalta samaa mieltä, että ylimaaliset merkitykset ovat tavoiteltavia, varsinkin jos se tavoitteena johtaa korkeatasoisempaan laatuun ja suurempaan määrään viitteitä ja tulkinnallisia merkityssisältöjä. Olen sitä mieltä, että jos korkeampaa merkitystä tavoitellaan heikolla laadulla, kannattaisi silloin valmiiksi lähteä siitä, että ratkaisutavassa vähennetään merkityksen tärkeysastetta.

Olen löytänyt tekstistä Vitruviukseen viittaavan rakennusjaottelun: yksi korostuksenaihe ovat edifices eli komeat rakennukset. Jaottelu kertoo rakentamisen evoluutiosta, mutta toisaalta viittaa myös siihen, että Alberti ei ollut itse hahmottanut varsinaista käsitettä ja hänen ajatuksensa puuroutuu ilman selkeää viestiä. Muistelen itse aikoinaan 90-luvulla harkinneeni sellaista arkkitehtuuriesseetä, kuin ”edifices and halls” eli komeat rakennuksen ja hallit, mutta luovuin aiheesta käytännön ollessa liian pirstaleinen.

Alberti mainitsee esikuvina olleen Plinius vanhemman, Theofrastoksen, Hippokrateen ja Vitruviuksen, vaikkakin Vitruviuksen hengen tai roolin lainaa ei korosteta. Vitruviusta luultiin koko antiikin oppi-isäksi ja kaiken seuranneen hänen malliaan. Sattumalta myös Plinuksen ainoa kirja Naturalis Historia vuodelta 77 on omistettu keisari Titukselle ja siinä on 37 kirjaa. Theofrastos kirjoitti arviolta noin 227 kirjaa pääasiassa luonnontieteestä, joista vain osa on säilynyt. Hippokrates on länsimaisen lääketieteen tärkeimpiä esikuvia, jolta tunnetaan noin 60 kirjoitusta ja häneltä tärkeimpänä pidetään Hippokrateen valaa. Hippokrateen valan ollessa sanamuodossaan antiikinaikainen, on sen Suomessa pääosin korvannut 1949 Geneven julistus. Kirjassa usein viitattuja filosofeja ovat Platon, Sokrates ja Aristoteles – he lienevät filosofian historian tunnetuimmat henkilöt. Sokrateen oppilas Platon kirjoitti teoksia runoudesta, filosofiasta sekä yhteiskunnasta, osan teoksista näytelmämuodossa ja siten hänen voisi sanoa olevan myös amerikkalaisen elokuvan esi-isä. Hän on myös filosofeista kiistellyimpiä, sillä hänen kirjoituksissaan on paljon tulkinnanvaraa, toisaalta hänen kirjoitti myös esikuvallisesti hyvin erilaisista lähestymistavoista, joka erotti hänen tyylinsä perinteisistä luonnontieteiden edustajista. Sokratesta puolestaan pidetään länsimaisen filosofian perustajana ja hänen metodinaan oli saada ihmiset perustelemaan väitteitään ja saada heidät myöntämään olevansa väärässä. Aristoteles oli puolestaan tärkeä ideologinen lähde keskiaikaa edustavalle skolastiikalle, joka syrjäytettiin Albertin ajan jälkeen. En osaa arvioida, oliko Alberti perehtynyt skolastiseen metodiin, mielestäni enemmän vaikuttaa, että hän ei edustanut yhtään selkeää koulukuntaa.

Muita esikuvia Albertilla olivat Cato vanhempi, Varro ja Virgil. Catolta tunnetaan säilynyt teos maanviljelyksestä, joka on ainoa kokonaan säilynyt teos, suomennettuna nimeltään Herrasmaanviljelijän käsikirja. Hänen teoksensa Origins sisältää seitsemän kirjaa, jotka kertovat Roomalaisen kuningaskunnan ja kaupunkilaitoksen synnystä ja kehityksestä. Varron ainoa kokonaan säilynyt teos ”Kolme kirjaa maanviljelyksestä” on harvoja säilyneitä satojen kirjoitettujen kirjojen joukosta. Virgil oli enemmän runoilija. Albertin suurin esikuva oli kuitenkin Vitruvius, joka oli ainoa arkkitehtuuriteoreetikko, jonka kirja oli säilynyt. Hänen kirjansa oli nimestä lähtien vain esimerkki antiikin Rooman kirjallisuustraditiosta, jossa oli kirjoitettu samaan sarjaan kuuluvia niteitä, jotka myöhemmässä kirjallisuustraditiossa muuttuivat luvuiksi muodostaen painotekniikan kehityksen myötä yksittäisiä kirjoja. Voisin hyvin arvioida Vitruviuksen ottaneen kirjaansa mallia roomalaisilta valtionpäämies-tiedemiehiltä, mutta on valitettavasti tuntematonta, kuinka yleisesti arkkitehdit kirjoittivat vastaavia Roomassa.

Enemmän kuin filosofisia totuuksia, Alberti etsii arkkitehtuurisia perimmäisiä totuuksia. Esimerkiksi ”ihmiset menevät pilalle liiasta kosteudesta ja rentoutuvat lämmön seurauksena - lämpimissä ilmastoissa ihmisillä on parempi järki, koska heillä on parempi luonnonlaatu, kuin kylmissä ilmastoissa”. Palladion tapaan Alberti sanoo, että ”laaksoon ei tulisi rakentaa. Siellä myös kosteat kaasut tekevät ihmisten hengestä alakuloisen ja typerän – ruumiithan eivät kestä siellä kauaa.” Alberti kertoo Vitruviuksesta tärkeänä arkkitehtina ja totuuden lähteenä: hän puhuu Vitruviuksesta ”tärkeänä tunnettuna arkkitehtina, joka on oppineena ja elegantisti summannut veden vaikutukset”. Siten en ollenkaan tajua lukemaani väitettä, että Alberti on Vitruvius -kriitikko, joka olisi kirjoittanut tästä vihamielisesti – väite on ehkä enemmän sellaisen ihmisryhmän näkökanta, joka katsoo ihmisten mielistelyn välttämättömäksi sosiaaliseksi tavaksi. Itse arvostan enemmän sitä, että virheistä keskustellaan suoraan, kuin sellaisia kerhoja, joissa on tapana kehua keskinäisesti toisiaan. Alberti toki ottaa esille Vitruviuksesta muutamia puutteita.

Alberti esittää kirjassaan hieman luettelona kuulemiaan luonnonilmiöitä irrallaan kokonaistarkastelusta ja pyrkii näennäisesti osoittamaan tietämystään kokonaisuutta hallitsematta. Monista sovelluksista Alberti on esimerkiksi oivaltanut akustiikan periaatteet ymmärtäen sen nykyajan perustason tapaan olevan aaltoliikettä ilmassa vastaavasti, kuten aaltoliike vedessäkin.

Alberti kirjoittaa suunnitelmien koostuvan viivoista, kulmista ja kaarista – nykyään puhuttaisiin vektoriavaruudesta. Variaatiosta Alberti sanoo, että ”on yleisesti hyvä, jos se on säännöllinen ja mittasuhteissa, mutta se on shokeeraava, jos se on epäsopiva ja epäyhtenäinen.” Alberti viittaa musiikkiin ja rinnastaa sen klassisen muotokielen sääntöihin. Vaihtelun elementit ovat Doorilainen, Joonialainen, Korinttilainen ja Toscanalainen. Tätäkin Albertin toteamusta nykyään väännetään antiteesimäiseen malliin, jossa suunnitelmasta pyritään saamaan epäsäännöllinen ilman mitään mittasuhteita ja shokkivaikutusta pyritään saavuttamaan epäsopivuudella ja epäyhtenäisyydellä. Jos samaa vielä perustelee musiikilla, voisi todeta, että tavoitteena on lähinnä provosoida menneitä sukupolvia vastaan.

Käsitellessään temppelien linjojen vääristymiä käännöksessä Alberti kirjoittaa käännöksen mukaan: ”We are not to treat fummarily of the Difpofition of the Wall. But here I muft omit what I have obferved among the Ancients; …” Minusta Alberti käsittelee aihetta liian paljon rakennustaiteen kannalta. Itse esittäisin tästä vielä toisen teorian: vääristymät ovat tuskin silmin nähtävissä. Ne toimivat siten, että kallistukset ovat sisältä ulospäin. Rakennusfysiikan näkökulmasta tästä on se etu, että temppelien pylväskäytäviin pääsevä viistosade ei jää seisomaan lätäkköinä ja valu rakenteisiin. Näin yksinkertainen selitys jää monesti pois visuaalisen korjauksen teorian ollessa kiinnostavampi ja kattaessa myös pystysuuntaiset tarkoitukselliset vääristymät ja antaen uuden merkityksen profiileille ja koristeille. Näillekin voi etsiä rakennusfysikaalisia merkityksiä: pylväät ovat järjestelmänä hienoisesti vahvempia sekä selkeämmin toteutettavia, jos ne kääntyvät kohti yhteistä keskipistettä sekä kääntyvät samalla hieman kohti temppelin keskustaa; pylväiden kapeneminen ylöspäin on rakenteellisesti järkevää, samoin erilaisten kerrosten artikulointi; profiilit johtivat pois viistosti tulevaa kosteutta; koristeilla saavutetaan se etu, että visuaalisesti voidaan hahmottaa rakennuksen rapistuminen ja heikkeneminen käyttöturvallisesti vaaralliseen tilaan. Kuitenkin puhtaasti visuaaliset teoriat ovat vahvemmalla arkkitehtien parissa. Albertikin näki, että antiikin koristeissa oli sateelta suojaavaa vaikutusta, mutta laajempaa rakennusfysiikan korostamista hän ei metodina noudattanut.

Historioitsija Capitolinus toteaa Albertin mukaan, että ”Babylonin Apollon temppelistä löytyi pieni kultalipas antiikin ajoilta ja kun se avattiin, nousi ilmaa, joka oli pilaantunut ajan myötä ja oli niin myrkyllistä, että se levisi itsekseen, ei ainoastaan tappanut kaikkia lähellä, mutta tartutti myös kaikki kauhealla rutolla Parthiaan saakka.” Kertomus on hyvä pelottelutarina siitä, minkä vuoksi ikkunoiden kautta pitäisi säännöllisesti tuulettaa. Tarinana se kuulostaa enemmän esikuvana Spielbergin ja Lucaksen Indiana Jonesin tarinoiden joukko kuolin kohtauksilta ja voi hyvinkin olla, että kauhutarina sopii paremmin elokuvakohtaukseksi, kuin varoitukseksi siitä, että asuntoja pitää tuulettaa. Toisaalta voi tänäänkin hyvin kuvitella, että nykyajan teinin asuinhuone tyhjien pizzalaatikoiden, pesemättömien pyykkien ja päiväkausien videopelien pelaamisen jälkeen voi enemmän vaikuttaa ruttosaasteen säilöntäkammiolta, ja silloin Albertin kauhutarina kertoen välttämättömyydestä tuulettaa asuntoja ikkunoiden kautta tai ilmanvaihtojärjestelmällä on myös nykyaikana tarpeen. Ilmiönä on mielenkiintoista, että jo antiikin aikaiset luonnossa ja kaupunkiympäristössä esiintyvien henkien, tonttujen ja maahisten tarinat on otettu esille Pokémon -ilmiön mukana, mutta ehkä enemmänkin se viittaa nykyihmisten kyvyttömyyteen löytää sisältöä olemassa olevasta fyysisestä ympäristöstä, kuin jonkinlaisesta uudesta keinosta jalkauttaa ihmiset ympäristöönsä. Olen itse ehkä enemmän sellaista vanhanajan sukupolvea, jolle fyysinen ympäristö oli tärkeää ja elektronisissa peleissä nautin enemmän varsinaisen pelilaitteen purkamisesta osiin kuin tuntikausia kestävän piipityksen ja konemaisen virtuaaliympäristön seuraamisesta. Nykyään valitsen virtuaalitodellisuutta jäljittelevistä tietokonepeleistä lähinnä shakin ja realistiset koneiden käyttöä simuloivat ohjelmat, näihinkin jää minulla lähinnä taukoaikaa. Arkkitehtuurissa näen virtuaalitodellisuuden lähinnä teknisenä tarkastelumenetelmänä monimutkaisten ongelmien tarkasteluun ja monimutkaisten kokonaisuuksien visualisointiin, pikemmin kuin sellaisena todellisuutena, johon rakennuksia suunnitellaan – tässä eroan merkittävästi nuoremmasta sukupolvesta.

Alberti tuo käsitteenä esille pohjan, jota hän kutsuu termillä ”area” (ala), katto, jota hän kutsuu termillä ”covering” (peitto) ja ikkunat ja ovet, joita hän kutsuu termillä ”apertures” (aukot). Nykyaikaisessa arkkitehtuurissa käytetään digitaalisessa suunnittelussa lattia-, seinä-, ikkuna-, ovi- ja kattoelementtejä; pohja on vain yksi projektio muiden joukossa, vaikkakin pohjapiirros on niistä tärkein ja usein lähtökohta julkisivuja ja leikkauksia ennen. Albertin analyyttistä lähestymistapaa voi nykyään pitää enemmän historiallisena esimerkkinä.

Vitruviukselta ei lainata teoriaa talon synnystä, mutta kuitenkin melko suoraan lainataan teoria puiden kaadon ajankohdasta. Talon synnystä on epämääräinen maininta, että Diodoruksen mukaan Saturnuksen tytär Vesta keksi talon. Sen sijaan Vitruvius pohti talon evoluutiota kulttuurin kannalta tavalla, joka muistuttaa Darwinin teoriaa eläinlajien evoluutiosta kirjassa Lajien synty vuodelta 1859. Rooman mytologiassa Vestaa pidetään kotilieden jumalattarena. Edeltävän Kreikan kaudella hänet tunnettiin nimellä Hestia. Vestan temppelit olivat pohjaltaan pyöreitä ja niissä paloi jatkuva tuli, jota Vestan neitsyet ylläpitivät kokopäiväisenä työnä. Pohjoismaisessa kulttuurissa tunnetaan kotitonttu Skandinavian maissa, slaavilaisessa kulttuurissa vastaava mytologia on domovoy, joka tarkoittaa kellarissa elävää peikkoa, joka on kodinhenki. Vastaava mytologia on lähes joka Euroopan maassa. Suomessa tonttukäsite on laajasti levinnyt kattaen metsätontut, eri rakennustyppien suojelijatontut eli haltijat – saunatontut, myllytontut, riihitontut, aittatontut, navettatontut ja tallitontut. Ehkä tärkeimpänä on pidetty kotitonttuja. Nykyajan Suomen maallistuneessa yhteiskunnassa puhutaan eniten joulutontuista liittyen jouluperinteeseen, mutta jopa pienimmät lapset määrittävät ne saduiksi, jotka eivät pysty kilpailemaan kaupallisesti merkittävämpien ja visuaalisesti näyttävämpien narratiivien kanssa.

Vitruviukseen vedotaan suoraan puun kaadon ajankohdan teoriasta auktoriteettina, mutta lisälähteinä mainitaan myös Cato ja Varro esimerkiksi otollisesta kuun vaiheesta puun kaadon aikaan, Tiberiukselta jopa otollisesta kuun vaiheesta tai tähtikuvion asennosta leikata tukka tai kynnet. Perusteluna oli teoria siitä, että kuu laittaa ruumiiden nesteet virtaukseen. Kuulla on kyllä merkitystä, mutta ei näin helppoa selitystä. Suomessa olen lukenut puun kaadosta vastaavaa noudattaneen ainoastaan Timo Penttilä ulkomailla tavattuaan Vitruviusta lukeneen puusepän. Nykyajan suomalainen metsänhoito on korkeasti koneistettua, rationalisoitua ja tehokkuuteen tähtäävää. Suomessa puusepät kyllä noudattavat omaa tiedettä puun kaadossa ja säilytyksessä, mutta en ole kuullut heidän tarkkailevan kuun vaiheita käyden yöllä kuun valossa kaatamassa puita muuten kuin sellaisissa tapauksissa, että metsäyhtiö pyrkii vähentämään metsätyökoneiden käyttökuluja leikkaamalla metsää ympäri vuorokauden konevuokratuntien minimoimiseksi. Sellu on Suomen päävientiartikkeli ja puusepänteollisuus on heikentynyt asemaltaan paitsi elinkeino- ja koulutuspoliittisesti, myös metsänhoidollisista syistä. Toteutuskohteet ovat supistuneet ja niiden koko on pienentynyt. Arkkitehtuurissakin arvostetaan koneistettua persoonatonta puurakentamista rakenteellisen kustannustehokkuuspolitiikan kautta – tällä on tietenkin laskevaa vaikutusta korkeimman ammattitaidon taidonnäytteisiin. Käytännössä Suomessa puusepät pääsevät eniten näyttämään taitojaan huonekaluteollisuudessa ja korjausrakentamisessa. Itse olen harjoitellut puusepänalalla vain perustaitoja, mutta en luota itseeni säännöllisessä pitkäaikaisessa puusepäntyössä – ehkä tästä syystä minulla on edelleen kymmenen sormea. Olen kuitenkin tutustunut suureen määrään sekä huonekalujen, esineiden että korjausrakentamisen puutyökohteita, joista vaikeimmista valtaosa on oman käytännön taitojeni ulottumattomissa. Alalla pitäisi olla myös paljon rutiinia, jotta pärjäisi nykyajan ajallisen tehokkuuden ja pelkistämisen vaatimuksissa. Ehkä siksi olenkin enemmän keskittynyt suunnittelemaan, ja toteuttamaan itse vähemmän.

Alberti lupaa puun säilyvän lähes ikuisesti, jos sitä pidetään ensin maan alle haudattuna, mutta tämä ei todennäköisesti päde Suomessa, syynä on erilainen kosteustilanne, bakteeri- ja sienikanta. Nykyajan puuntuotanto on teollistunut, samoin kuin jakelukanavat ja tuotannossa käytetään korkeaa standardisointia, kemiallisia vakiovalmisteita ja yleistä tieteellisyyttä. Puun leikkauksessa ja kuivatuksessa seurataan kuitenkin perinnetietoutta ja myös koneille pyritään ohjelmoimaan tätä seuraavaa keinoälyä. Alberti määrittelee myös kivien työstölle samanlaisia sääntöjä, joihin pätee osin samankaltaiset lainalaisuudet, kuin puun työstön perinteisiin. Kivien työstössä on odotettava kivilaadusta ja ilmastosta riippuen vuosikausia Albertin mukaan, tämä pätee monilta osin edelleen. Nykyään kivien kysyntä on antiikin mittakaavaan verrattuna suurta ja materiaalia hankitaan suurilta avolouhoksilta, joiden suhteen noudatetaan erilaisia toimintatapoja, kuin irrallisten luonnonkivien työstössä. Hyviä antiikin ohjeita kivestä ovat: jos kivi imee paljon vettä, se ei kestä kosteutta, vaan pilaantuu; jos kivi särkyy tulessa, ei se kestä aurinkoa tai lämpöä - nykyään käytetään hienovaraisempia testejä, samoin myös vuosikausia kestäviä ilmastorasitustestejä. Periaatteessa kivistä voisi nykyään sanoa ohjeen, että kannattaa ensisijaisesti käyttää oman ilmastovyöhykkeen kiviä ulkorakentamiseen ja ulkomaisia kiviä korkeintaan sisärakentamiseen. Suomalaisten kompastuskivenä on ollut funktionalismin ja klassisen ihanteen vaikutuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella se, että kun rakennusmateriaaleiksi voitiin valita kalliimpia materiaaleja, alettiin Kreikan ja Rooman matkailun innostamana tilata Traventiinin ja Carraran marmoria Italiasta – sen sijaan italialaista fossiili-sisustuskiveä on onneksi ymmärretty käyttää vain sisätiloissa. Itse suhtauduin 1980-luvulla fossiilikivisisustuksia ensimmäistä kertaa nähdessäni niihin tuhlauksena, mutta totuttuani näkemään niitä vuosikymmeniä Suomessa, olen tottunut ajatukseen, että materiaalia voi ostaa kiinalaiselta toimittajalta 7 päivän toimitusajassa käyttökohteiden ollessa esim. lattia, keittiö, kylpyhuone, raja, allas, taidetyöt, laatta, huonekalut, porrasaskelmat, ja muut rakennusosat. Kiveä lähetetään ympäri maailmaa isoina harkkoina Kiinaan, jossa ne leikataan levyiksi, joita lähetetään konteissa takaisin ympäri maailmaa. Tätä Alberti ei olisi osannut arvata, vaikka Marco Polo kirjoitti matkakertomuksen Kiinan silkkitiestä vuonna 1271. Polon jälkimmäinen 31 vuotta kestänyt matka ja mukana tuodut muutamat harvinaiset korukivet tuskin olisivat voineet ruokkia kenenkään mielikuvitusta ennakoimaan nykyaikaista rakennuskivikauppaa.

Alberti toteaa kivien kasvavan yhteen, se tunnetaan nykyään sedimentin tai jauheen kivettymisenä, nykyään myös valmistetaan teollisesti keinotekoista kiveä jauheesta sekä rouheesta. Mielenkiintoinen antiikin kivi on legenda sarcophagus -kivestä, joka syö elävän tai kuolleen ihmisen, joka on kivellä. Tämä on väritetty legenda, mutta liittyy osin tosipohjaiseen tietoon. Nykyään tippukiviluolissa ruumiit kivettyvät, samaten sekaannusta aiheuttavat fossiilit, joita ei ennen tunnettu tarkkaan. Toinen legenda ovat cherniitit, joissa ruumis säilyy mätänemättä hyvin pitkään. Näistä on tietoa Plinus vanhemman luonnonhistorian kirjassa.

Kuten Vitruvius, myös Alberti esimerkkinsä mukaan luettelee erilaisia hiekkoja: on kolmenlaista hiekkaa - kuoppahiekkaa, jokihiekkaa ja merihiekkaa, paras näistä on kuoppahiekka. Virke on lähes sanasta sanaan Palladion toistama sata vuotta myöhemmin. Kuoppahiekka on musta, valkea, punainen, punottava tai sorainen. Alberti kertoo nauravansa antiikin taikauskolle, kuten että sotilaat valittiin tehtäviinsä nimen onnen mukaan ja he toistelivat suosikkisanoja ja loruja, ne ovat ”ihmisen hullutuksia”. Alberti korostaa uskomuksia, tapoja ja työmoraalia lähtökohtina. Kuitenkin kun nykyaikaa arvioi, voidaan tänäänkin havaita, että strategisiin tehtäviin valitaan ihmisiä nimen ”onnen” mukaan ja kyllä nykyihminen ymmärtämättä itseään toistaa suosikkisanoja ja loruja, joita hän on oppinut elokuvista ja musiikista. Siten nykyajan Albertit voivat nauraa tälle nykyajan taikauskolle, ja korostaa varmaa tietoa, tapoja ja työmoraalia lähtökohtana järkevälle toiminnalle.

 

”Ab Jove principum, Musae;-

Jovis omnia plena”

 

”From the great Father of the Gods above

My muse begins: for all is full of Jove”

 

”Suurelta Jumalien isältä yläpuolelta

Minun mietteeni alkaa sillä kaikki on täysin Herran nimessä.”

 

Alberti tarkoittaa tällä, että ”meidän tulisi aloittaa Rakennustyöt puhtaalla sydämellä ja hartailla uhrilahjoilla, ja rukouksilla Kaikkivaltiaalle Jumalalle rukoilemalla hänen apuaan ja siunaustaan Työmme aloittamiselle niin, että sillä voisi olla iloinen ja merkityksellinen Loppu, Vahvuudella ja Onnellisuudella sille ja sen asukkaille, Mielen selkeydellä, Onnen kasvulla, Toiminnan menestyksellä, Kunnian saamisella ja kaikkien hyvien Asioiden seuraamisella ja Jatkuvuudella, Siinä kaikki Valmistautumisesta.”

Albertin lausunto on selkeä valinta ja päätös siitä, kuinka uudella kehittyvällä aikakaudella tulisi turvautua sen ajan hyväksyttyyn rationaaliseen ajatteluun ja välttää taikauskoa. Ehkä lausuntoa voidaan tulkita selkeäksi kritiikiksi antiikin ajatusmaailmaa vastaan, mutta jos tämä suhteellisen henkilökohtainen lausunto tulkittaisiin ankaraksi Vitruviuksen sekä hänen aikakautensa kriittisyydeksi, niin seuraavien vuosisatojen aikoina esitettiin vielä nykyaikaan saakka jatkuvaa voimakkaampaa kriittisyyttä, joten lausunto on luonteeltaan enemmän henkilökohtainen mielipide. Ottaisin esimerkiksi esille oman mielipiteeni, jonka muodostamiseen ovat aiemmat kuulemani vastaavat mielipiteet vaikuttaneet: Rooma oli Vitruviuksen aikaan ja hänen jälkeensä hyvin korruptoitunutta, tuhlailevaa, mukavuudenhaluun pyrkivää sekä turmeltunutta ja valtio myöhemmin hajosi näistä syistä. Siinä mielessä oli hyvä, että keskiajan jälkeen tunnustettiin nämä tosiasiat, jotta yhteiskunta ei tavoittelisi sellaista, joka sen hajottaisi. Edelleen nykyaikaan saakka toteaisin, että nykymaailma voi romahtaa vastaavasti, kuin Rooman keisarikunta, ja tällöin, ottaen huomioon maailmassa olevat jännitteet ja joukkotuhoasevalmius, riskinä olisi elämän katoaminen koko maapallolta, ihmiskunnan loppu. Näistä syistä on syy tunnustaa, että ihmiskunnalla on syytä nöyryyteen – tämän tulisi ulottua myös arkkitehtuuriin suunnitteluvaiheesta ja rakentamistöiden aloittamisesta alkaen.

Albertin kirjassa on ongelma, että se ei ole nykymittapuin järjestyksessä, organisoitunut. Kirjan sisältö on hyvin hajanainen ja aihepiirit juuri ja juuri ovat toisiinsa liittyviä. Myös kuvitus jälkikäteen tehtynä on suppeaa, eikä riitä havainnollistamaan kuin muutamia harvoja aiheita tekstistä: kirja on jossain määrin samansuuntainen esimerkki Vitruviuksen tapaan verrattuna, että juuri tällaista kirjoittamistyyliä tulisi tieteellisissä laitoksissa välttää. Toisaalta joukossa on myös päteviä oivalluksia, kuten: ”Rakentaminen tulisi olla sellaista työtä, että säännöllisellä ja taiteellisella yhdistämisellä erilaisia asioita, olivat ne sitten neliömäisiä kiviä, epätasaisia rakennustarpeita, tai puuta, tai mitä tahansa vahvaa materiaalia, niitä käytetään muodostamaan mahdollisimman kerroksittaisia, säännöllisiä ja yhtenäisiä rakenteita. Me kutsumme sitä säännölliseksi ja yhteneväiseksi, kun osat eivät ole epäjatkuvia ja liittymättömiä, mutta ovat esiintymässä niiden oikeilla paikoilla ja vastaavat toinen toisilleen, yhtäpitäviä oikeaan linjojen järjestykseen.” Toisaalta tällaisen toteamuksen ymmärtävät vain rakennusalan ammattilaiset. ”Rakennuksen pystyttäminen ei ole, kuten piittaamattomat kuvittelevat, pelkkää kiven laittamista kiven päälle, tiili tiilen päälle; mutta on suuri osien moninaisuus, joten vaaditaan suurta materiaalien ja keksimisen moninaisuutta.” Ensimmäisessä kolmessa kirjassa vaativin matemaattinen esitys on Antiikin kolmio ja suoran kulman tekeminen ”neliön säännöllä”, joka käytännössä viittaa egyptiläiseen kolmioon, myöhemmin Pythagoraan kolmioon ja nykyään Suomen ala-asteella opetettavaan koululaisen kolmioon: kolmiossa 3, 4 ja 5 kyynärää pitkä sivu. ”Kun tällaista kolmiota tekee narujen kanssa, työkaluja täytyy pitää raivokkaasti, tehdessä näiden avulla suora kulma”.

Eroosiosta Alberti kirjoittaa, että Mount Morelle Firenzen seudulla oli ennen mäntyjen peittämä, nyt villiä ja paljasta – kun sadevesi pyyhki rinteiltä pintamaata pois. Esimerkki kertoo yllättävästä perustamisongelmasta, joka tuli vasta myöhemmin ilmi. Jo antiikin Rooman aikaan kirjoitettiin vastaavista ongelmista Kreikan ja myöhemmin Rooman seuduilla, sekä Lähi-idässä, joka johtui oman aikansa tehomaataloudesta. Vastaavaa on aiemmin pelätty tapahtuneen Afrikassa, jossa Saharan alue oli historiallisesti sademetsää, mutta myös ihmisestä riippumattomat tapahtumat ovat johtaneet maapallon aavikoitumiseen.

Alberti on analysoinut rakennusfysiikkaa: esimerkiksi alapohjan tuuletus on periaatteessa oivallettu tarpeena, mutta ei kovin johdonmukaisesti selitetty. Viestiä pitäisi nykyään myös selittää välttämättä detaljikuvilla, sillä rakentamisen yksityiskohdat on selvitettävä tarkkaan. ”Antiikin seinät saattoivat olla sisältä vain kiinteää roskaa ja rikkonaista aineista – ne rakennettiin kuorina, kuten mutaseinät Afrikassa”. Ei ole ihme, että ne eivät enää kelpaa tekniseksi esikuvaksi ja ovat rikkoutuessaan olleet korjaamattomia. Tähän antiikin seinärakenteeseen verrattuna Suomen jugendrakentamisella oli ruhtinaalliset materiaaliresurssit, kun seinät olivat kokonaan tiilimuurausta. Toisaalta Suomen suuriruhtinaskunnan lakattua Suomessa alettiin rakentaa ohuempia sekä halvempia seiniä, mikä kehityksenä oli jatkuvaa. Nykyään automatisoiduilla koneilla tehty elementtiseinä on viimeistelty suunnitelman mukaan pienintäkin yksityiskohtaa ja millimetriä myöten. Alberti kertoo seinänrakentamisen vaiheina:

1.   Vahva perusta

2.   Keskeltä luotisuora seinä

3.   Nurkkien vahvistaminen ja isoista vahvoista kivistä pystyruoteita seinän tueksi

4.   Hyvin sekoitettu kalkki

5.   Kostutetut kivet

6.   Ulospäin tai kulutukseen vahvimmat kivet

7.   Ruutuseinät ylös saakka

8.   Tasaus ja luotiluotilanka

9.   Seinien puolien yhdistäminen keskeltä

Albertin rakenneoppi on edistyksellistä: ”eläinten luut kommunikoivat, samoin tulisi rakenteidenkin kommunikoida, jos rakenne pettää, tulisi päärungon pysyä pystyssä.” Samaa sovelletaan rakennesuunnittelussa edelleen – pitää välttää jatkuvaa sortumaa ja päärunko voi muun rakennuksen tuhosta huolimatta pysyä pystyssä. Suomen palomääräyskokoelman mukaan rakennuksen on käyttötarkoituksesta riippuen pysyttävä riittävän pitkän aikaa pystyssä sekä osastoituna evakuoimista ja sammuttamista varten. Nykyään myös suunnitellaan orgaanisen kokonaisuuden kaltaisia monimutkaisia vaativia rakenteita, joiden rakennesuunnittelussa hyödynnetään monimutkaista digitaalista rakennesuunnittelua. On kuitenkin myönnettävä, että miljoonien eläinlajien oikeat dynaamisesti liikkuvat tukirangat kudoksineen ovat ihmisille vain suurpiirteisesti tunnettu aihepiiri. Jopa ihmislajin omassa tukirangassa sekä näiden lihaksissa riittää hyödyllistä tutkimustietoa enemmän, kuin yksi ihminen voi kohtuullisesti sisäistää. Ihmisen tuki- ja liikuntaelimistön soveltaminen on arkkitehdeille lähes ylivoimainen haaste, ottaen huomioon myös rakentamisen taloudellisuuden, toiminnallisuuden ja toteutettavuuden vaatimukset. Muuten voisimme hyvinkin nähdä kaupunkeja, joissa pilvenpiirtäjät kävelevät tonteillaan toisiaan tervehtien, kääntyilevät auringon kierron mukaan ja ihmiset selviäisivät tästä kaikesta turvallisesti rakennusten romahtamatta tai kaatumatta ja yhdenkään ruokapöydällä olevan juomalasin nesteen heilumatta.

Alberti jakaa rakennukset ”välttämättömyys-, mukavuus- ja nautintorakennuksiin”. Nykyään voidaan jakaa rakentaminen asuin-, teollisuus- ja liikerakentamiseen. Rakentamisessa on myös erilaisia julkisia rakennustyyppejä sekä näiden yhdistelmiä, kuten liikenteen rakennukset, maanalainen ja maanpäällinen rakentaminen, kauppahallit, tavaratalot ja kauppakeskukset, elementtirakentaminen ja puoliksi käsityönä valmistettava rakentaminen jne. Alberti yrittää etsiä ideaaleja kaupungin perustamispaikalle paikallisolosuhteiden pohjalta, mutta lopuksi toteaa, että alue ja tilanne on otettava ensisijaisesti huomioon, eikä onnistu keksimään hyviä määritelmiä. ”Asuttamattomat seudut tai aavikot ovat olleet monelle valtiolle turva vihollisia vastaan,” Albert toteaa. Näin oli Venäjällekin Nevan suisto, myöhemmin Pietari, sitten Vanhan Suomen rauhan rajat ja myöhemmin Neuvostoliitolle Suomen Karjala Toisessa maailmansodassa. Nykyään maantieteen rajat ovat heikommat, pakolaisvirrat liikkuvat yllättävän tarkan tiedon varassa ja ihmisten vaellukset ovat hämmästyttävän pitkiä sekä nopeita verrattuna keskiajan Eurooppaan, puhumattakaan Antiikin Rooman tai aiempien kausien Euroopasta. Alberti kertoo lukuisista maista Euraasiassa ja Afrikassa kuitenkaan keskittymättä yhteenkään, mikä viittaa siihen, että kyseessä on pääasiassa muiden matkalaisten kertomusten toistamista. Itse olen liikkunut vain Euroopan, Aasian ja Afrikan alueella, mutta olen liikkunut Euroopan ulkopuolella vain vähän ja harkiten. Joka tapauksessa maailmassa riittää nähtävää ja koettavaa enemmän, kuin kukaan ihminen pystyy elämänsä aikana koskaan perehtymään. Lähestymistavan valinta ja sen toteuttaminen riippuu sekä ympäristöstä että itsestään. On kuitenkin muistettava, että matkustaminen on eri asia, kuin länsimaisessa narratiivissa yleensä esitetty matkustamisen ja turismin ylistäminen. En ole esimerkiksi nähnyt koskaan yhtäkään realistista matkustamista vastaavaa kuvausta Hollywood-elokuvana. Suurin osa matkustamisesta on istumista ja odottamista, siirtymistä paikasta toiseen, sekä nukkumista ja syömistä. Monesti ihmisillä on myös tapana korostaa matkustamistaan ylistäväksi kertomalla tuntevansa näkemänsä kohteet, joista tuskin on hahmotettu mitään kummempaa, kuin mitä voisi havaita vilkaisemassa Google Earth-palvelusta katunäkymiä ja matkustajien sivustoon lähettämiä satunnaisia näkymiä katsomalla. Rakennuksen tai matkakohteen kuittaaminen yksittäisellä matkapuhelimella otetulla selfiellä on järkyttävä kulttuuri. Rakennuksissa on kieltämättä olemassa viihde-elementti, mutta suhtaudun itse ylenkatsovasti harrastelijoiden keräilevään arkkitehtuurituntemukseen, varsinkin jos siihen liittyy sellainen harhaluulo, että harrastelijat luulevat sen perusteella tietävänsä jotain arkkitehtuurin laadusta tai luulevat pystyvänsä sen pohjalta esittämään mielipiteitä oman maansa rakentamisesta.

Alberti näki tarpeen kaupunkisuunnittelussa varautua kaupungin kasvuun, kuten nykyään, mutta omana aikanaan hän ei hahmottanut juuri muuta kaupunkia, kuin linnoituskaupungin. Albertin tekstissä toistuu puolustusajattelu: linnoitusrakenteet, kaupunkien puolustaminen maajoukkojen hyökkäykseltä, piiritykseltä ja piirityskoneilta ja pelko siitä, että vihollinen valtaa oman kaupungin ja varautuminen sitä vastaan. Tuohon aikaan asia saattoi olla vielä ajankohtainen, mutta ruuti keksittiin jo 800-luvulla ja Euroopassa alettiin valmistaa tykkejä jo 1300-luvuulla ja Albertin kirjan aikaan oli kehitetty jo jalkaväen tuliaseet. Alberti kirjoitti jo vanhentuvasta tiedosta ja vetoaminen Antiikin Roomaan paljastaa, että hänen teoksensa olisivat herättäneet huvittuneisuutta jo oman aikansa jälkeisten sotilasstrategien ja sota-asiantuntijoiden lukemana. Toisaalta osa kirjan tiedosta on sotilastaidon historiaa ja siten klassista tietoa, jota pitää osata soveltaa.

Alberti muodosti lainalaisuuksien sääntöjä liikenteestä, jotka pohjautuivat tietenkin keskiajan tieliikenteeseen, mutta jotka ovat kuitenkin hyvä malli lainalaisuuksien löytämisestä, jota ihmiset eivät normaalisti tule ajatelleeksi. Albertiakin tulee lukea vähän Vitruviuksen tapaan, senkin lisäksi, että hän on ottanut Vitruviukselta oppia. Omia tulkintoja ja lisäyksiä Albertilla on kuitenkin enemmän, kuin Palladiolla ja Albertin kirjassa on tekstiä vähintään yhtä paljon, kuin Vitruviuksella. Alberti kertoo, että ”Platonin mukaan talojen tulisi muodostaa yhtenäinen kaupunkirakenne ja kaupungin ulkolaidoilla kaupungin muuri.” On huomattava, että Italiassa on useita pikkukaupunkeja, jotka ovat muodostuneet tähän tapaan. Tätä ajattelua käytetään jopa nykypäivän Suomessa toimisto- ja asuin rakentamisessa. Suomen aluerakentamisessa toimitaan osin yhä Sisällissodan ja Toisen maailmansodan traumatisoituneena. Sen sijaan esimerkiksi suurempia menetyksiä kärsineissä maissa arkkitehdit ovat voineet asettua traumojen yläpuolelle. Toisaalta näistä syistä Suomen rakennettu ympäristö on yhtenäisempää, mutta tasalaatuisesti keskinkertaista.


Caesarin silta Bartolin mukaan


Kirjassa on maininta Julius Caesarin sillasta, jonka kuvauksen Andrea Palladio todennäköisemmin seuraavana vuosisatana kopioi ja esitti siitä paitsi oman tulkintansa, myös toteutti oman kokeellisen siltakokeilunsa. Albertin kirjan kuvaus on seuraava: ” Caesar kuvaa itse siltaansa seuraavasti: Hän kiinnitti yhteen kaksi puuta, jättäen niiden väliin kahden jalan eron, niiden pituus oli suhteutettu joen syvyyteen ja ne olivat 1,5 jalkaa paksuja ja leikattu teräviksi lopuistaan. Nämä hän laski jokeen nostolaitteilla ja paalutti ne hyvin, ei suorakulmaisesti, kuten paalut, vaan kallistuen ylöspäin ja antaen tietä virralle. Sitten, näitä vastapäätä, hän ajoi alas kaksi muuta, kiinnitettynä yhteen samalla tavalla, eron näiden välillä pohjalla ollen 40 jalkaa (12m), kallistuen vastakkaiseen suuntaan virran voimaa vastaan. Kun ne oli kiinnitetty, hän laittoi poikittain niiden välille palkkeja, joiden paksuus oli 2 jalkaa, joka oli alas paalutettujen puiden välinen etäisyys, ja näiden palkkien loppuihin kiinnitettiin kaksi vinotukea, jotka olivat sidottu edellisten ympärille ja kiinnitetty vastakkaisilta puolilta, koko työn vahvuus oli niin suurta laatua, että mitä suurempi veden virtaus oli rakennetta vastaan, sitä tiiviimmin ja tiukemmin palkit yhdistyivät. Näiden palkkien ylle oli asetettu toiset palkit pitkittäin ja kiinnitetty niihin ja lattia (kansi), kuten me kutsumme sitä, tehtiin sen päälle riu´uista ja säleistä. Samaan aikaan, joen alajuoksulla, sillan alla, muut puut tai laskeutuvat paalut ajettiin alas, ja ne kiinnitettiin muuhun rakenteeseen, jos olisi jonkinlainen tukirakenne vastustamaan virran voimaa; ja muut paalut ajettiin alas pienellä etäisyydellä sillasta ja seisomaan joen veden yläpuolella, niin jos vihollinen tulisi lähettämään puunrunkoja tai aluksia alavirtaan rikkoakseen silta, nuo paalut saisivat ottaa ne vastaan ja absorboimaan niiden väkivallan ja estämään vahingon työlle. Kaiken tämän me voimme oppia Caesarilta.” Vaikuttaa siltä, että Alberti ja myöhemmin Palladio kopioivat molemmat tekstin antiikin lähteestä ja heidän kirjojensa kääntäjät ovat myöhemmin kirjoittaneet tekstin tulkintansa mukaan. Kuvitus puuttuu Albertin 1485 kirjassa, mutta se lisättiin vuoden 1550 käännökseen italiaksi. En kuitenkaan osaa arvioida, oliko tällöin käytössä Albertin tai muiden aikalaisten piirtämiä luonnoksia. Palladion kirjassa on erilainen kuvitus, mutta se on realistisempi, tosin olen arvioinut siitä, että lopputulos tuskin oli kovin puuseppämäisesti viimeistelty, vaan ainoastaan liitokset olivat tarkkaan viimeistelty. Sama pätisi myös Albertin kirjan myöhempään kuvitukseen. Kirjan lähteenä mainitaan Caesarin kirjoittama kirja ”Gallian sota” (58 -49 eKr.) ja Albertin kirjan kuvana Bartolin vuoden 1568 puuleikkaus. Kuvitus on enemmän satukirjan oloinen, esim. Jules Vernen kirjasta. Palladion kirjan luettuani päättelin, että aiheesta voitaisiin tehdä nykyään kokeellisen arkeologian insinöörihistoriaa soveltava koe nykyaikana, itsestäni aihe olisi kiinnostava.

Verratessani tekstiä Gutenberg-projektin Gallian sodan vuoden 2004 englanninkieliseen painokseen kirjan IV kappaleessa 17 kerrotaan seuraavaa:

”Caesarin, syistä jotka olen maininnut, täytyi ratkaista Reinin ylittäminen; mutta ylittäminen laivoilla ei ollut tarpeeksi turvallista, eikä sovi Rooman väen arvokkuudelle. Siten, vaikka suurin vaikeus sillan muodostamiseen oli hänelle esitettynä, sen leveydestä, nopeudesta ja syvyydestä, hän joka tapauksessa arvioi, että se ei olisi hänelle ylivoimaista tai että hänen armeijansa täytyisi toisella tavalla tulla johdatetuksi ylitse. Hän neuvoi tämän sillan suunnitelman. Hän liitti yhteen kahden jalan etäisyydellä kaksi paalua, kukin puolitoista jalkaa paksu, teroitettuna vähän alapäästä, ja suhteutettu pituuden mukaan joen syvyyden mukaan. Sen jälkeen hän oli koneiden avulla upottanut nämä jokeen ja kiinnittänyt pohjaan paaluttamalla ne pohjaan - ei suorakulmaisesti, kuten paalut, vaan taipuneen eteenpäin ja vinosti niin, että ne kaartuivat joen virran suuntaan - hän myös asetti kaksi muuta paalua vastakkaiseen suuntaan alajuoksuun näihin nähden, etäisyydelle 40 jalkaa (12 metriä) toisistaan, niin että ne suuntautuivat virtaa vastaan. Molemmat nämä, enemmänkin, olivat pidetty tiukasti erossa palkeilla, joiden paksuus oli kaksi jalkaa (väli, johon palkit sidottiin paaluihin), asetettu ääripäistään kahden sidoksen väliin kuhunkin päähän; ja seurauksena tästä olivat eri suunnat ja kiinnittäminen vastakkaisiin suuntiin, ja niin vahva oli työ, ja ne olivat kiinnitetty yhteen. Nämä palkit olivat sidottu yhteen puukannella asetettuna niiden päälle sillan pituussuuntaan, ja sitten se peitettiin rimoilla ja säleillä; ja tämän lisäksi, paaluja upotettiin veteen samalle kohdalle yläjuoksuun ja nämä olivat kohtuullisella etäisyydellä; niin että jos barbaarit lähettäisivät puurunkoja tai aluksia alajuoksuun tavoitteenaan tuhota työ, nämä puolustuslaitteet tulisivat vähentämään väkivaltaa näiltä asioilta, ja eivät vaurioittaisi siltaa.”

Caesarin kirjassa kerrottiin, että tätä ennen suuri joukko saksalaisia olivat paenneet heidän hyökkäystään ja mieluummin hukuttautuivat Reiniin, kun kohtasivat Roomalaiset. Vihollisjoukon määräksi Caesar arveli 430 000, ja Roomalaiset eivät kärsineet tappioita.  Tämän jälkeen Saksan sota oli ohitse ja Caesar oli päättänyt ylittää Reinin, joka oli tuolloin luonnollinen raja. Saksalaiset olivat luvanneet Roomalaisille paljon laivoja, mutta Caesar rakennutti sillan. Puita alettiin kerätä ja kymmenen päivää myöhemmin koko armeija oli johdatettu Reinin ylitse. Roomalaisten joukossa oli 5000 hevosta, minkä vuoksi laivoilla joukkojen ylittäminen ei tullut kysymykseen. Caesar käytti 18 päivää Reinin takana, arvellen edenneensä tarpeeksi pitkälle sekä täyttäen tehtävänsä ja palasi Galliaan, leikaten sillan alas. Pioneerirakentamisessa on siis tärkeää, että ne voivat olla paikallaan rajallisen ajan. Nykyaikaisessa pioneerirakentamisessa vastaavan kokoinen silta voitaisiin koota kelluvista yhteen liitettävistä ponttooneista sillaksi, jolla olisi historiallista vertauskohtaa suurempi yhteinen kantavuus ja nopeampi, tuntien toteutus. Suomella tällaiseen ei ole kuitenkaan tarvetta muuten kuin mahdollisten keskeisten siltojen tuhoutuessa rauhan aikana, Skandinaviassa varaudutaan enemmänkin poltettujen siltojen taktiikkaan. Laajoja valtioiden välisiä maasotia ei ole Euroopassa käyty Toisen maailmansodan jälkeen, sen sijaan entisen Varsovan liiton maiden sisällissodat ja hajoamiset ovat hyvin muistissa, näistä tärkeimmät Jugoslavian hajoaminen ja sisällissodat Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena.

Alberti käsittelee myös historiallisia maarakennusprojekteja: Kuningas Mina rakensi vallin, jonka avulla hän käänsi Niilin juoksun rakentaakseen sillan Memphisin kohdalle, paikkaan, joka on 20 km etelään Gizasta. Projekti ajoittuu 3100 -3050 eKr. eli yli 5000 vuoden päähän ja historioitsija Herodotuksen tiedetään vierailleen kaupungissa. Tämä on nykyäänkin ratkaisu, jota ei Suomessa juuri käytetä. Suomen haastavimmat siltaprojektit ovat olleet jännitettyjen siltojen rakentamista vesistön yli ja uusimmista esimerkiksi Kalasataman metrosillan rakentaminen ja siirto paikalleen. Suomessa on kyllä rakennettu patoja, esimerkiksi Imatralla on käytetty keinotekoista pengertä Fortumin padossa ja useimmissa muissakin isommissa patokohteissa.

Alberti omistaa kokonaan viidennen kirjan lukuisille rakennustyypeille. Nykynäkökulmasta hieman huvittavaa on luku, joka keskittyy ”linnoihin kuninkaalle tai tyrannille”. Nykypäivän tiedonvälityksen näkökulmasta jokainen maailman johtaja haluaa esittää itsensä kansan tukemana kuninkaana ja ulkomaalaiset kiistellyt johtajat tyranneina. Siltä kannalta Alberti on lievästi sokea. Hänen mukaansa ”Henkilöistä tai tahoista jaloimmat ovat ne, joihin luottavat ylin auktoriteetti ja hallinto julkisissa asioissa.” – Voisi kysyä, kuka ei haluaisi olla luotettu henkilö? Alberti jatkaa jaottelunsa perustelua: ”Kuninkaan pitää linnoittaa kaupunkinsa ulkomaalaista vihollista vastaan – tyrannin pitää linnoittaa omaa väkeään vastaan, enemmän kuin ulkomaalaisia, hän voi käyttää myös ulkopuolisten apua omaa väkeään vastaan.” Tästä jaottelusta voisi todeta, että nykyään kaikkein pahimpina tyranneina pidetyt johtajatkin haluavat, että he ovat oman maansa kilpi, suojellen omaa kansaansa ollen väkensä hyväksymä ja väkensä keskellä. Vaikka Alberti jatkaa, että ”Kaupunki tasangolla on sopivin vapaille ihmisille, kukkula on turvallisin tyrannille”, sanoisin kuitenkin, että jaottelu ei ole uskottava. Feodaalisen keskiajan jälkeen kukaan johtaja maailmassa ei ole halunnut esiintyä tyrannina tai hirmuvaltiaana. Nykyään tiedonvälityksessä uutistoimistot eri maissa kilpailevat siinä, että he haluaisivat esittää toisten maiden johtajat yksinvaltaisina sekä tyranneina, tyranneina myös muita maita vastaan. Lista on nykyään jatkuvasti uudistuva.

Alberti hahmotteli kirjassaan esihistoriallisen NSA:n, GCHQ:n, FRA:n ja Stasin toimintaperiaatteet omana aikanaan: ”Tyrannille on kätevää, että seinissä on kätkettyjä putkia, joiden kautta tyranni voi salaa kuunnella kaikki, mitä muukalaiset tai palvelijat sanovat.” Tosiaan asenne matkapuhelin- ja internetliikenteen suhteen on edelleen sama puoli vuosituhatta myöhemmin. Nykyaikana tosin asetetaan kyseenalaiseksi se uskomus, että putket johtaisivat juuri oikeana hetkenä, juuri oikeaan aikaan ja juuri oikeassa paikassa oleelliseen tietoon. Tyrannin tarkkailupisteessä kymmenien tai satojen putkien huminan ja rasahtelun kuunteleminen olisi varmasti ylivoimaista, sosiaalisista kokeistakin saisi todennäköisesti juuri sen tiedon, mitä tyranni etukäteen olettaisi ja lienee ylimielistä olettaa, että kaikki maailman asiat puhuttaisiin ja tapahtuisivat ainoastaan Tyrannin linnassa putkien päässä.

Tyrannin ja kuninkaan suhdetta Alberti arvioi vielä, että ”Tyrannille kuuluisi linna kaupungin ulkopuolella erotettuna muista rakennuksista, kun taas kuninkaalle palatsi kaupungin sydämessä, mieluiten vieressä olisi teatteri tai temppeli. Linna olisi sulkeutunut ja siten epämukava, kun taas palatsi avoin, jalo ja ylellinen.” Kuitenkin näin puoli vuosituhatta myöhemmin ns. tyrannijohtajat eivät nähtävästi ole seuranneet Albertin oppeja, vaan haluavat asua palatseissa kuninkaiden tapaan. Myös kaikkien kuningashuoneiden pääpalatsit noudattavat kuninkaan palatsin kaavaa. Ns. tyrannin linnoja vastaavat lähinnä vanhat sotilaslinnoitukset sekä Disneyn ja muiden Hollywood-elokuvien kuninkaiden linnat. Alberti älykkäästi ottaakin esille, että ”Pysyvän sotilasleirin tulisi muistuttaa tyrannin linnaa, erityisesti jos se odottaa piiritystä. Sen tulisi olla epämiellyttävä.” Näistä minulle tuleekin hyvin mieleen Välimeren alueen lukuisat linnoitukset, joista monissa olen myös itse vieraillut.

Arkeologiasta Alberti kirjoittaa, että ”Trajanuksen laiva kaivettiin Nemi-järvestä, jossa se oli ollut veden alla 13 vuosisataa – sen mänty ja sypressipuu olivat säilyneet hyvin.” Valitettavasti tuohon aikaan ei ollut tieteellisiä menetelmiä puun säilyttämisessä, joten laivat katosivat. Vuonna 1929 löydetyt kaksi uutta laivaa tuhoutuivat amerikkalaisessa tykistötulessa vuonna 1944. Historiallisista kertomuksista Alberti mainitsee, että Darius käski sotajoukkonsa keräämään matkamuistoksi kivikokoelman. Pompeius perustutti Nicopoliksen Armeniaan sotilaallisen voiton Pontuksen kuninkaan Mithridates IV:n kunniaksi – on hupaisaa, että nimet ovat kelvanneet myös ilman viitteitä sarjakuvataiteeseen. Kolmas kiinnostava Albertin maininta on, kun Semiramis kaiverrutti Medianvuoreen Pakistanissa oman kuvansa ja viisi kilometriä pitkän kuvaelman – en ole löytänyt tästä yleisemmin tietoa nykyaikaan, sen sijaan kaikki tietävät Yhdysvaltojen Mount Rushmoren viisi presidenttiveistosta, jotka valmistuivat 1941, kuukausi ennen Yhdysvaltojen liittymistä Toiseen maailmansotaan. Semiramisen saavutukset 800-luvulla eKr. ovat voineet olla itselleni tutun Petran kaupungin rakentamisen suurimpien saavutusten inspiraationa matkalaisten kertomusten mukana 500-luvulla eKr., mutta tämä on vain omaa spekulaatiotani, yhtä vaikeaa todistaa oikeaksi kuin vääräksi.

Alberti mainitsee siipikarjasta kuvauksen, joka vastaa tämän päivän ”Vapaan kanan munaa”, ”luomu-munaa” tai ”iloisen kanan munaa” ollen kuvaukseltaan hämmästyttävän ajankohtainen: ”Munivat kanat vapaudessa ovat iloisempia ja siten hedelmällisempiä, ollessaan valoisissa aamunnousuun suuntaavissa kanaloissa, kun taas pimeissä ja suljetuissa tiloissa munasato on heikompi.” Tätä voisi jatkaa vielä, että stressaantunut kana, maitoa tuottava lehmä tai lihantuottaja tuottaa myös laadultaan heikkolaatuisempaa elintarviketta. Nykyaikaiset teollisen oloiset tavat kohdella tuotantoeläimiä tuovat myös tuotteiden kuluttajalle huonoa mieltä, kun ruoantuotanto on kaukana inhimillisyydestä ja on vieras perinteiselle käsitykselle pastoraalisesta maatilasta.

Albertin lainaus Lucullukselta kertoo: ”ei ole sopivaa, että suuri mies asuisi huonommin, kuin pääsky tai kurki”. Tällä Alberti pyrkii ottamaan kantaa myös niihin asumisen sosiaalisiin ongelmiin, jotka vallitsivat Suomessakin modernismiin saakka. Albertin mukaan ”Aviomiehellä ja vaimolla tulisi olla erilliset huoneet” – tämä on nykyäänkin monien suosima katsantokanta, siitä huolimatta, että varsinkin kaupungeissa, Helsingissäkin, tunnetaan yleisesti perheitä, jotka asuvat yksiöissä. Alberti menee edelleen pitemmälle laatuvaatimuksissa todeten, että ”miehen ja vaimon huoneilla tulisi olla omat ovet ja yhdistävä käytävä”, on otettava huomioon, että Alberti käsitteli ensisijaisesti ylemmän luokan asuntoja. Suomessakin oli kaupungeissa modernismiin saakka tapana pienet asunnot, joissa nukkui useita sukupolvia samassa huoneessa vieri vieressä lattialla. Siltä kannalta on ymmärrettävää, että Albertin kirja on herättänyt närää, koska kaikki eivät voi hänen standardejaan saavuttaa. Toisaalta Alberti ottaa esille maanviljelystilat, joissa ”kreikkalaiset ovat arvelleet sopivaksi maanviljelysperheen kooksi 15 henkeä”. Suomessa vastaavat olisivat suuria kartanoita.

Olen vahvasti eri mieltä Albertin ilmastoväitteistä, sillä ne eivät ota huomioon kuin Välimeren ilmastovyöhykkeen. ”Viisaan miehen tulisi rakentaa pikemmin kesää, kuin talvea varten. Voimme suojautua kylmältä vaatteilla ja polttamalla puuta; Mutta tarvitaan paljon lämmintä vastaan, ja joskus kaikki ei edes riitä.” Alberti olikin italialainen ja siellä suurin osa maasta on leuto ilmastoltaan. Kuitenkin sekä Suomessa, Italiassa että Venäjällä minimilämpötilat ovat olleet -50 celsiusasteen luokkaa ja maksimilämpötilat +40 asteen luokkaa. Rakennusfysiikan kannalta ongelmia ovat kosteuden saaminen pois rakenteesta, lämpötilan varaaminen, ekologinen lämmittäminen ja lämpöä hukkaamaton tuuletus.

Albertilla on hyvä havainto, jota modernistit osin väärinkäyttävät: ”jos kaikista maailman asioista riisuttaisiin komeilu ja ornamentti, ne olisivat jotenkin typeriä ja mauttomia. Kun kohotamme silmämme taivaaseen ja näemme Jumalan mahtavat työt, me ihailemme häntä enemmän kauneudesta, jota näemme, kuin mukavuuksista, joita tunnemme ja johdamme niistä.” Voisiko siis ajatella, että modernismin tavoitteet lähtivät estetiikan hylkäämisestä oman mukavuudenhalun tyydyttämiseksi? Voisi myös ajatella, että modernistihenkinen tapa on tulkita maailma siten, että kaikki rakennukset pyrittäisiin pelkistämään ilman visuaalista ornamenttia tasaisiksi pinnoiksi ja volyymeiksi, joissa jäsentävät elementit eivät ole sallittuja? On kuitenkin huomattava, että myös modernistiset rakennukset suunnitellaan ja valmistellaan, tässä tarvitaan rakennesuunnittelua ja estetiikkaa ymmärtäviä rakennustyömiehiä. Siten voisi katsoa, että modernistinen katsantokanta on itse asiassa hyvin ahdasmielistä ja itsekeskeistä, varsinkin kun arvioi esimerkiksi tunnetuimman modernistin, Le Corbusierin toteutuksia, monesti lähes huijauksen tasolla olevia maalauskoristeita ja hyökkäyksiä historiallisia arvoja vastaan. Monien modernistien kuvitelmat siitä, että he kykenevät luomaan uuden maailman kaatuivat sen kannalta, että edelläkävijät onnistuivat toteuttamaan vain muutamia loistavia toteutuksia, kun taas keskenkertaisuudet toteuttivat miljoonia keskinkertaisia tai ala-arvoisia toteutuksia perustellen ympäristörikostensa pohjautuvan edelläkävijöiden henkeen. Albertin mukaan ”kreikkalaiset halusivat osoittaa vaurauttaan, ei vain määrällä, vaan enemmän taidolla.” Jossain määrin johtavat arkkitehdit olivat luonteeltaan ”kreikkalaisia”. Alberti näkee peruskoristeen olevan kaikessa arkkitehtuurissa pylväissä, olen itse tästä varauksella samaa mieltä.

Alberti määrittää kauneuden ”harmoniaksi kaikkein osien välillä, missä tahansa asiassa se esiintyy, sovitettu yhteen sellaisella mittasuhteella ja yhteydellä, että mitään ei voi lisätä, vähentää tai muuttaa - vaan ainoastaan huonontaa. Laatu joka on niin jaloa ja jumalallista, että koko voima tai taito ja taide on käytetty sen hankkimiseksi.” Tätä määritelmää hyödynnetään taidehistoriassa ja taideopetuksessa yksinkertaistuksella, että taideteos on sellainen kokonaisuus, johon ei voida lisätä tai siitä ei voida vähentää mitään ilman, että teoksesta tulisi huonompi. Tietenkään Albertin määritelmästä ei voida johtaa nykyisin arkkitehtuurin parissa olevaa luonnosten kopioimisen ja muuttamisen käytäntöä, varsinkin jos luonnokset ovat keskeneräisiä. Alberti näkee, että ”työ kehittyy, kun sitä massoitellaan, lisätään, vähennetään, lohkotaan, kiillotetaan – se tekee töistä arvokkaita.” Tämä prosessi on edelleen yleinen sekä käsityössä, että arkkitehtuurissa pienoismallien teossa sekä konseptimalleissa. Toisaalta nykyaikana tulisi varsinkin painottaa sitä, että mahdollisimman varhaisessa vaiheessa suunnittelussa tulisi olla mukana teknistä konsultaatiota, ei pelkästään kuvataiteesta tuttu yksittäisen taiteellisen veistoksen hinkkaaminen.



Firenzen Duomon 3400 neliön kattomaalaus, joka esittää viimeistä tuomiota, maalarina Vasari ja Zuccari 1572-1579.

 

Albertin perusnäkemys arkkitehtuurin historiasta on, että ”Arkkitehtuuri syntyi Aasiassa, kukoisti Kreikassa ja tuotiin täydellisyyteen Italiassa.” Tämä on osittain se katsantokanta, jota pyritään seuraamaan myös nykyaikaisessa taidehistoriassa. Näkemys on nykytietämyksen valossa stereotyyppinen: se jaetaan osin vieläkin, mutta nykytietojen mukaan arkkitehtuurin synnylle ei voida esittää selkeää tarinaa. Tänä vuonna perehtymäni maailman arkkitehtuurihistoria puolestaan tuo esille sen näkemyksen, että ympäri maailmaa on kehittynyt primitiivistä arkkitehtuuria ja sen kärkinä on kehittynyt saman typpisiä ilmiöitä osin itsenäisesti, osin vuorovaikutuksessa ja Rooman aikakaudesta lähtien vaikutteiden vaihtuminen on tiivistynyt, vaihdellut kausittain. Länsimaalainen arkkitehtuuri on ollut Uudelta ajalta lähtien monisäikeinen ja suuntaus korosti helleenistä ja roomalaista tyyliä ja on ollut riippuvainen myös kristinuskosta ja poliittisista määritelmistä. Varsinkin Uudella ajalla vaikutteet ovat menneet entistä enemmän ristiin, modernilla aikakaudella kenelläkään ei ole auktoriteettia esittää riittävän puolueetonta ja tarpeeksi kattavaa kuvaa maailman nykyarkkitehtuurista. Uusi arkkitehtuuri on yksinkertaisten määritelmien tavoittamattomissa ja ajallinen perspektiivi on liian lyhyt, että arkkitehteja voisi kovin pätevästi luokittaa heidän elinaikanaan. Albertilla oli siinä mielessä yksinkertaisempi tilanne, että hän pyrki olemaan yksi renessanssin arkkitehtuurin pääideologi, tai ainakin pyrkimään näkyvimpään asemaan ja keräsi todisteita vain yhtä tavoitetta varten, renessanssin säännöllistämiseen. Alberti ottaa esille yleisen taidehistoriassa olevan katsantokannan, että ”rakenne ja lopputulos eroavat ja siten myös mittasuhteet ja kauneus ovat näistä riippuvia”. Nykypäivinä pyritään hyvin rationaalisesti korostamaan rakennesuunnittelun ja arkkitehtuurisuunnittelun yhteistyötä ja eroja, mutta kyllä myös estetiikasta keskustellaan taka-alalla.

Käsitellessään rappausta Alberti tuo esille Suomeenkin klassisen kauden perintönä modernismiin iskostuneen julkisivujen valkoisen ulkoseinärappauksen tekniset periaatteet: ”rappaus ulkoa tulisi olla tasainen ja yhtenäinen ja kiillotettu. Halkeamia tulisi välttää oikealla tekniikalla. Seinä olisi hyvä paitsi rapata, myös kiillottaa”. Antiikin rakennuksissa Alberti on nähnyt yhdeksänkin rappauskerrosta. ”Ensimmäinen kerros tulisi olla hyvin terävä, tehty kuoppahiekasta ja murskatusta tiilirouheesta ja sorasta, laitettu 3 tuuman paksuudelle. Rappaus, keskivuoraus olisi paras jokihiekasta, koska se murtuu vähemmän. Tämä kerros pitäisi olla karski, koska pehmeään kerrokseen ei tartu. Viimeinen kerros tulisi olla valkoinen kuin marmori, hiekkaan tulisi käyttää valkoista kiveä, jota voi murskata pieneksi, ja tämä kerros voisi olla puoli tuumaa paksu, jos se olisi paksumpi, ei se kuivuisi kunnolla. Todennäköisesti keskikerros olisi kevyt rappauskerros paksuudeltaan, suhteessa kahteen muuhun.” Toki on myös niin, että kun Suomessa ei ole vastaavia kiviaineksia saatavilla kuin Italiassa, on Albertia osattava soveltaa niin aika- kuin materiaalisidonnaisuudesta riippumatta. ”Monissa paikoissa nähdään nauloja pitämässä rappausta paikallaan, ne ovat parempia messingistä, kuin raudasta.” Nykyään puolestaan käytetään korroosionkestäviä rappausverkkoja ja suositaan nopeita ja yksinkertaisia tekniikoita. Alberti näkee hyvänä pieniä piikiven paloja kivien saumoissa, jotka voidaan kiinnittää puuvasaralla koloonsa. Rappaus myös pysyy parhaiten tuoreessa seinässä. Suomessa luontaista piikiveä ei ole.

Platonin ajatuksista Alberti ottaa esille, että ”Hyvin säädelty kaupunki tulisi olla lailla suojeltu ulkomaalaisilta herkuilta ja korruptiolta. Matkustus tulisi olla kielletty 40 ikävuoteen saakka. Muukalaisia tulisi päästää kaupunkiin, jotta heitä voisi ohjata opinnoissaan, kunnes he ovat riittävästi parantaneet itseään, jolloin heidät voi lähettää takaisin koteihinsa. Tämä on tarpeen, sillä kaupunkilaiset, ulkomaalaisten tartunnoista ovat alttiita putoamaan päivittäin yhä enemmän isovanhempiensa opettamasta isänmaallisuudesta, ja huolimatta heidän omista vanhoista tavoistaan ja käytännöistään, mitkä ovat pääsyy siihen, että kaupungit kasvavat niin yleisesti korruptoituneiksi.” Platoniin perehtyessä hyvin pysyy mielessä, minkä vuoksi häntä on syytetty diktatuurien ideologiksi. On kuitenkin otettava huomioon, että hänen aikanaan matkustaminen ei yleisesti ollut kovin helppoa, samoin koulutus ei ollut niin järjestäytynyttä, lääkkeitä oli heikommin saatavissa, kulkutaudit saattoivat aivan yllättäen kaataa kokonaisia kyliä ja elämä oli muutenkin paljon epävarmempaa. Platon on kuitenkin edelleen filosofi, jota tuodaan esille niin valtiotieteissä, kuin filosofiassakin.

Geometrisestä arkkitehtuurista Alberti kirjoittaa, että ”löydämme luonnon joskus ilahtuneen kuusisivuisuudesta, kuten mehiläiset ja ampiaiset rakentavat heksagonin muotoon. Antiikin aikana tehtiin 6, 8 tai 10-sivuisia temppeleitä. Kahdesta tasasivuisesta neliöstä voidaan halkaisijoiden mittaamisen kautta mitata 8-kulmio”, tämä on kirjan yksi monimutkaisimmista geometrian viisauksista. Rakenneajattelusta Alberti on ottanut esiin epäjärkevän arvion, että ”kaari ei ole muuta kuin taivutettu palkki”. Nimenomaan voimien jakautumisen ja käyttäytymisen osalta kyse on eri asiasta, esimerkiksi leikkausvoimat ovat palkissa merkittävämmin huomioon otettava tekijä, samoin valmistustapa ja materiaalien käyttäytyminen eroaa ratkaisevasti. Näitä rakenteellisia käsitteitä ei tosin oltu muotoiltu vielä Albertin aikaan.

Albertilta Palladio todennäköisesti otti moduuli-mitan, en ole tosin niin laajasti perehtynyt aiheeseen, että tietäisin, onko Alberti lainannut sen itse vai muuntanut käsitettä. Albertinkin mukaan pylvään halkaisija oli moduuli ja se jakaantui minuutteihin, mutta on todennäköistä nämä olivat eri mittoja, kuin Palladiolla.

Alberti kertoo yleisesti kerrotun tarinan, jo Vitruviuksen kirjassa mainitun selityksen Korinttilaisen pylvään synnystä: Callimachus -taiteilija ei pitänyt tasaisesta kupista kapiteelina, vaan kehitti kapiteelin, joka esitti korkeaa vaasia lehvien peittämänä. Sillä hän imitoi nuoren neidon haudalla näkemäänsä koria, joka oli kauttaaltaan Acanthus -lehvien peittämä, kasvaneena korin ympärille, jota Callimachus piti kauniina. Alberti jakaa pylväät Doorilaiseen, Joonialaiseen ja Korinttilaiseen. Joonialaisen ja Korinttilaisen yhdistelmää Alberti kutsuu Italialaiseksi, siinä missä Palladio sata vuotta myöhemmin nimitti sitä komposiittijärjestelmäksi. Palladio toi esille myös Toscanalaisen järjestelmän, joka korostaa Italia-keskeisyyttä verrattuna puhtaaseen Kreikan imitaatioon. Itse rinnastaisin Toscanalaisen järjestelmän Knossoslaiseen pylvääseen, vaikka sitä ei pidetä omana pylväsjärjestelmänään.

Koristelusta Alberti kertoo, että ”Julkiset pyhät rakennukset tulisi täysin koristella, kunnioituksena jumalille. Maalliset rakennukset suunnitellaan ainoastaan ihmisille – mitä mitättömimpiä, sitä kunnioitettavampia ne ovat, mutta nekin voidaan koristella sopivasti.”

Hautajaisista Albertin kirjassa kerrotaan, että ”Ruumiita ei saanut haudata tai polttaa kaupungin muurien sisällä, lukuun ottamatta Vestan Neitsyitä tai Rooman Keisareita. Roomassa yleistyi periaate ylimyshaudoista ja yleinen tapa polttohaudoista – näin temppeleissä ei ollut ikävää mädäntyneiden ruumiiden hajua.” Asenne on melko lähellä länsimaista nykynäkemystä. Hautajaispaikankin tuli olla pyhä. Alberti tuo esille eri tapoja, jotka voivat olla värittyneitä: ”Intiassa ruumiit heitettiin mereen. Skyytit pitivät rikollisena huolehtia vainajista. Sabeanilaiset heittivät vainajansa kuninkaita myöten tunkiokasaan. Troglodyytit heittelivät vainajiaan minne tahansa ja jättivät paikalle vuohen sarven. Egyptiläiset ja kreikkalaiset pystyttivät hautamuistomerkkejä, joissa vainajat ja jopa ystävät mainittiin – tämä yleisesti tuomittiin muissa kulttuureissa.” Alberti toteaa, että ”kuolleista on pidettävä huolta eläviä varten. Muistomerkit sopivat parhaiten nimen säilyttämiseen jälkipolville. Skyytit arvelivat suurimman kunnian kuolleille olevan heidän syömisensä ateriana, muut pitivät tapana syöttää vainajat koirille. Antiikin aikana oli sääntö, että kenelläkään ei saisi olla hienompaa hautaa, mitä 10 miestä voisi rakentaa 3 päivässä”, siis yhden henkilötyökuukauden verran nykylaskelman mukaan viikonloput poisluettuina. ”Egyptiläisten mukaan oli naurettavaa, että tilapäisten rakennusten rakentamiseen käytettäisiin paljon vaivaa, vaan ei tulisi hyljeksiä sellaisten asuntojen rakentamista, joissa ihmiset asuisivat ikuisesti.” Albertin väärinkäsityksistä on esimerkkinä, että hän luuli pyramidien olevan vain monumentteja: ”ketään ei haudattu noihin ylpeisiin monumentteihin”. Väärinkäsitys on siten ymmärrettävää, että Rooman hallitessa Egyptiä olivat pyramidikausi jo historiallinen ja uusikin valtakunta oli jäänyt kauas historiaan. Puolestaan Albertin aikaan verrattuna tiedot Egyptistä olivat jääneet jo vielä kauemmas historiaan, eikä Egyptin matkailua ollut – vasta 1700-luvulla arkeologia ja Egyptin tutkimusmatkat varsinaisesti alkoivat.

Yhteenveto, joka on herättänyt varsinkin nuoren polven taiteilijoissa antiteesihenkeä, kertoo muistomerkeistä: ”Mitään tällaista monumenttia ei tulisi tehdä muusta syystä, kuin teoista, jotka todella kaipaavat ikuistamisen.” Nykytaiteilijat ovat jo vuosikymmeniä kapinoineet tätä vastaan esittämällä irvailuja ja rahvaanomaisuutta ikuistettuna voidakseen herättää närkästyksen kautta huomiota ja siten kerätä maineen kautta itselleen etua.

Torneista Alberti kertoo, että ”Ne pitää sijoittaa oikein ja tehdä komeiden suunnitelmien mukaan.” Roomassa oli Albertin aikaan 2500 kirkkoa. Albertin mukaan Babylonin torni oli pohjaltaan 200 metriä sivuiltaan, siinä oli 8 kerrosta päällekkäin kaveten ylöspäin. ”Tornit ovat joko neliöitä tai pyöreitä, niiden leveys tulee olla tietyssä suhteessa korkeuteen. Hyvin kapenevana neliömäiset tulisi olla 6 kertaa korkeampia kuin leveitä ja pyöreät 4 kertaa korkeampia kuin halkaisija. Hyvin paksut tulisi olla leveyteen suhteessa 4 kertaa korkeita ja pyöreät 3 kertaa korkeita. Seinien paksuus tulisi olla 40 kyynärää korkeissa seinissä vähintään 4 jalkaa paksuja ja 50 kyynärää korkeissa vähintään 5 jalkaa. Tämä sääntö pätee tasaisiin ja yksinkertaisiin. Tornien tulisi kestää ajan vaurioita ja olla samaan aikaan ilahduttavia.” Nykyään kapeimmat vapaasti seisovat tornit ovat hyvin kapeita. New Yorkin 432 Park Avenue Rafael Viñolyltä on 89 kerrosta ja 426 metriä korkea ja leveys:korkeus=1:19. Maailman ohuin torni tai neula on Brighton i360, joka on halkaisijaltaan 3,9 m korkeuden ollessa 162m, jolloin leveys:korkeus=1:41,15 ohittaen siten Britannian kapeat BT-tornin ja Shardin.

Alberti kertoo, että ”Riemukaaressa, kuten sillassakin, ei saisi olla kolmea vähempää kulkuväylää: keskellä palaaville sotilaille kunniaksi heidän uhrauksistaan isällisille jumalille ja kaksi sivulla perheenäideille ja kansalaisille tapaamaan ja ottamaan heidät vastaansa kotiin.” Tämä on hyödyllinen tieto, kun riemukaaret ovat muuttuneet historiallisiksi kohteiksi. Nykyään joukot ovat suuria ja yhteiskunta on paremmin organisoitunut. On kuitenkin arvioitava riemukaaret oman aikakautensa historian mukaan: sähköistä kirjanpitoa, älypuhelimia ja internetiä sosiaalisine medioineen ei niiden aikana ollut.

Asuintalot Alberti jakaa yksityistaloihin maalla ja kaupungissa sekä ala- ja yläluokan taloihin. Antiikin aikana korostettiin kohtuullisuutta ja vaatimattomuutta järkevyydellä. ”Plato komentaa, että kenelläkään ei saisi olla talossaan mitään kuvaa, joka olisi hienompi, kuin ne, joita esi-isät olivat asettaneet temppeleihin. Myöskään temppeleissä ei saisi olla kuvaa, jota yksi maalaaja ei pystyisi maalaamaan päivässä. Platonin mukaan jumalpatsaat pitäisi tehdä puusta tai kivestä – rauta ja pronssi tulisi jättää sotilaskäyttöön.” Vaikka säännöt kuulostavat huvittavilta, hämmästyksekseni olen havainnut, että ohjeita on osin noudatettu hänen jälkeensä – myöhemmin yhä monimutkaisemmalla ja käsitteellisesti vaativalla tavalla: Suomessa luterilaiseen perinteeseen on kuulunut, että veistokset ovat pääosin raudoitettua kipsiä tai puuta. Sen sijaan fresko-tekniikan soveltaminen on Suomessa osoittautunut taidollisilta vaatimuksiltaan liian vaikeaksi ja kirkkomaalauksia on maalattu jopa vuosia. Vuosien työllä saavutetaan tekniikan kannalta korkeampaa laatua, mutta se ei silti kerro tekijänsä taidokkuudesta maalarina.

”Demosthenes ylisti ateenalaisia siitä, että rakentaminen oli tasalaatuista ja vaatimatonta yksityistalojen osalta kaikissa yhteiskuntaluokissa, mutta julkinen temppelien rakentaminen oli rikasta ja hienoa. Spartalaiset menivät siten pitemmälle, että he eivät halunneet hienoja rakennuksia, vaan parempaa rakentamistapaa - Lucurguksen lain mukaan kattojen hienovaraisin työväline tuli olla kirves ja ovien vastaavasti saha.” Suomessa onkin koulukuntia rakentamisessa, varsinkin perinnerakentamisen parissa, jotka seuraavat hieman Spartalaisia oppeja – kuitenkin asiakkaiden vuoksi Ateena on ollut empiren ja klassismin kaudesta lähtien varmempi ja laajempi esikuva rakentamistapana tulonlähteiden joukossa, toki Suomeen tuodaan edelleen myös Palladiolais -henkisiä koristeita jopa uudiskohteita varten tyylilliseen suunnitteluun.

”Caesarin aikaan Saksassa oli sääntö, että kukaan ei saisi rakentaa hienostuneesti, erityisesti maaseudulla, estääkseen eriytymisen ihmisten halussa toisten omaisuuteen.” Tämä periaate toteutuu osin nykyään maailmanlaajuisesti asuinalueiden suunnittelussa – olen Suomessa nähnyt kokonaisia yhtenäisesti tasalaatuisiksi säännönmukaistettuja kaupunginosia ja ulkomailla kokonaisia kaupunkeja, joissa on selkeästi noudatettu tätä periaatetta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Nykyään noudatetaan myös laajasti antiteesejä: Barcelonan asemakaava muodostaa volyymiltaan yhtenäisiä kortteleja, kun taas New York noudattaa osin kaavan pohjaltaan säännöllistä kaavoittamista Manhattanilla, kun taas spekulointia kannustavaa kaavoituslakia korttelien osalta. Maailmalle on rakennettu lukuisia liikekeskuksia: Pariisin La Défense, Moscow City, Frankfurt City, London City ja Berlin Potsdamer Plats ovat Mini -Manhattaneja, joissa pyritään volyymien sekä tyylien epäyhtenäisyyteen, mutta kokonaisratkaisujen kannalta tiiviiseen keskittymään. Helsingissäkin tavoitteena on korotettu eriytyminen jo toteutetussa Kampissa ja uusissa Pasilan sekä Kalasataman keskuksissa.  Kansainvälisesti näitä ei kuitenkaan voi verrata ulkomaisten suurkaupunkien mainitsemiini suuriin kohteisiin, mutta imitaatiolla voidaan pienessä maassa luoda paikallisiin olosuhteisiin soveltuva ratkaisu. Eriytymisessäkin tulisi välttää itsetarkoituksellisuutta – Suomessa on huonoja kokemuksia yhtenäissuunnitelmien mukaan tehdyistä kaupunginosista, joissa on ollut itsetarkoituksellista rakennusten eriytymistä esimerkiksi muotoaiheilla ja väreillä. Suomessa on lisäksi ollut 1980-luvun talousbuumista lähtien ollut myös suuntaus, jossa asuintaloissa on pyritty erottautumaan, ja usein lisäksi pyrkiä esittämään vaurautta.

Thucydideksen mukaan ”pystytämme suuria rakenteita, jotta jälkikasvumme olettaisi meidän olleen hienoja persoonia.” ”Camillus kritisoi harvinaisten materiaalien käyttöä yksityistaloissa lähes rikokseksi ja kannusti käyttämään vaatimatonta materiaalia elegantiksi ja eleganttia materiaalia vaatimattomasti. Arvokkaimpien materiaalien käyttöä ei tulisi täysin kieltää, vaan ne tulisi nostaa kunniapaikalle, kuten jalokivet kruunussa.” Hieman samankaltaisia käsitteitä on ollut nykyarkkitehdeillä, filosofisesti harkituimpia on Mies van der Rohen kivenkäyttö Barcelonan paviljongissa ja Villa Tugendhatissa. ”Yksityistalojen ornamentit tulisi tarkkaan rajata sopiviin, niitä voi käyttää hieman laajemmalla vapaudella. Jos yksityistaloissa käytetään julkisten rakennusten rakenteiden mitoitusta, se voidaan sallia, jos ne eivät näytä epämuodostuneilta tai pahannäköisiltä. Julkisissa rakennuksissa ei sallita poikkeamista mittasuhteiden laeista, yksityisrakentamisessa se on sallittavaa.”

Alberti näki ylellisyyshuvilat tärkeänä asumisen muotona – sen kannalta hänen voi sanoa olleen myös Palladion oppi-isiä – häneen Palladio on viitannutkin kirjoituksissaan. Tuntematta Albertin alkuperäisiä kuvituksia, voi hyvin arvella Bartolin kuvitusten pohjalta, että arkkitehtuuripiireissä oli tiedonvaihtoa. Näistä paremmin tietäisivät alan tutkijat, mutta aihe on etäinen suomalaisesta näkökulmasta, sen sijaan julkaistuihin alkuperäisteoksiin kohdistuu eniten huomiota.

Albertilla on paljon irrationaalisia säätöjä: näistä esimerkiksi ”eteinen ei tulisi koskaan olla kaksi kertaa niin pitkä, kuin leveä; Asunnot eivät leveydeltään koskaan alle 2/3 pituudesta.” Säännöt pohjautuivat luonnonvalon hyödyntämiseen ja sen aikaiseen keinovalaistukseen. ”Ikkunan korkeuden on oltava kolmanneksen verran enemmän kuin leveys.” – Tässä on vaikeaa nähdä periaatetta. Esimerkiksi Palladio käytti monesti neliöikkunoita ylimmissä kerroksissa ja kapeita ja korkeita ikkunoita pääkerroksessa – tällä oli visuaalisesti levollisen oloinen jaottelu. Outo on myös kapiteelisääntö: ”ikkunan koriste Korinttilainen, oven Joonialainen ja oven halleihin ja saleihin Doorilainen.” Tämä sääntö ei ole erityisen yleinen.

Poikkeamista yksityistaloissa Alberti kirjoittaa: ”en voi olla tyytyväinen niihin, jotka tekevät torneja ja linnakkeita yksityistaloihin, jotka kuuluvat suoraan linnoitukseen, tai linnaan tyrannille, ja ovat yleensä poikkeus rauhanomaisesta näkökulmasta hyvin hallitussa kaupungissa tai kuningaskunnassa, kun ne aiheuttavat epäluottamusta maamiehissä tai ovat suunniteltu käyttämään väkivaltaa heitä vastaan.”  Historiallisesta mallista huolimatta tilanne on siten muuttunut, että ihmiset pitävät nykyään kotinsa lukittuna ja tekevät monenlaisia vartiointiliikkeiden järjestelyjä jopa melko tavanomaisiin koteihin. Amerikassa tilanne on jopa villimpi, kun ihmiset aseistautuvat toisiaan vastaan ja valmistautuvat käyttämään aseitaan maamiehiään vastaan jopa julkisilla paikoilla; monet ovat jopa rakentaneet bunkkereja ja tehneet puolustusjärjestelyjä valtiovallan kaatumisen varalle. Olisin Albertin toteamuksesta kuitenkin sanonut, että hän on myös puoltanut torneja yksityistaloihin: ”hienoimmat koristeet ovat korkeat tornit asetettuina sopiviin tilanteisiin komeiden suunnitelmien pohjalta.” ”1200-luvulta oli tartunta rakentaa korkeita näkötorneja.” Italiassa, joka oli tuohon aikaan jakautunut, näkötorneilla oli myös käytännön puolustuksellisia näkökulmia, joten tornit eivät olleet pelkkiä koristeita. Albertin näkökulmaa siviiliarkkitehtuurista puoltaa kuitenkin se, että maailmalla yleensäkään ei sallita puolustuslinnoitusten rakentamista yksityiskäyttöön – syy on osin se, että ihmiset eivät saisi varautua, mistä on järjestelmän kannalta etua, mutta syynä on myös se, että nykymaailmassa aika on ajanut yksityisen puolustustarpeen ohitse, tai ainakin se on osin kriminalisoitu monissa Euroopan maissa. Yhteiskunnan kehittyminen tekee puolustusrakentamisen osin tarpeettomaksi. Yksi esimerkki on esimerkiksi demokratian ”mallimaa” Viro, jossa lähes kuka tahansa voi kävellä suoraan presidentinpalatsin ulko-ovelle eikä etupihaa ole aidattu – Virossa luotetaan oman maan kansalaisiin siis enemmän kuin Suomessa, muista maista puhumattakaan. Toisaalta ottaen huomioon Viron henkilöstötappiot Naton ulkomaanoperaatioissa, on luonnollinen kehitys, että maahan ei haluta siirtolaisia ja pakolaisia vastaavilta sotaa käyviltä alueilta, joissa maa on ollut Naton operaatioissa. Viron valtio-arkkitehtuuri on painottanut enemmän itsenäistymistä Neuvostoliiton hajotessa, mutta ei ole ottanut huomioon maan kansainvälistä valtiollista roolia puolustusliitto Naton jäsenenä. Jotain Viron tehokkuudesta kertoo se, että maa on pysynyt melko rauhallisena.

Albertin mukaan ”Kaikki taitavimmat antiikin taiteilijat olivat sitä mieltä, että hieno rakennus oli kuin eläin ja sen hahmottamisessa tulisi jäljitellä luontoa. Kuitenkin kauneudessa on erilaisia mielipiteitä: toiset pitävät naisesta, joka on äärimmäisen hoikka ja hienomuotoinen. Terentius piti parempana tyttöä, joka oli pullea ja pyylevä; useimmat voivat välttää arvosteluissaan ääripäitä.” Alberti pyrki tällä todistamaan, että ”Ihmisten kauneusarvostelmien takana on salaista argumentointia ja diskurssia, joka on asetettu mieleen.” Alberti toteaa, että ”kauneudessa, majesteetillisuudessa, viehättävyydessä ja vetovoimassa on tekijöitä, jotka heikkenevät, jos jonkun osan muuttaa tai ottaa pois.” Tämä on yleinen näkökulma myös taiteen korkeakouluopetuksessa. Nykyään on kauneus- ja muotialalla yksi vallitseva ilmiö ihmisten näennäinen esittäminen, jossa käytetään tarkkaan valittuja kuvakulmia sekä rajauksia ja julkaistaan näiden mukaan säännöllisesti kuvia, myös valokuvien muokkaaminen on muuttunut pikemminkin säännöksi, kuin poikkeukseksi. Kokonaan uusi ilmiö on valokuvien muokkaaminen kotikäyttöisien älypuhelinten automaattisilla ohjelmilla, joiden käyttöön ei tarvita koulutusta. Nykyään myös lehdistö on tehnyt julkaisemattomia sopimuksia siitä, että pyritään tarjoamaan kuvitusta erilaisista kauneusihanteista toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Pisimmälle vietynä tämä tarkoittaa sitä, että murto-osalla maailman väestöstä on omat vakiovalokuvaajat ja tiedotustoimistot, jotka käytännössä kontrolloivat yhdestä henkilöstä tai suvusta julkaistavaa kuvamateriaalia pitäen kuvalaadun, kuvakulmat ja asiasisällön yhtenäisenä. Pitämällä etäisyyttä satunnaisiin kuvaajiin voidaan kontrolloida laadukkaan kuvamateriaalin haltijoiden määrää. Aihetta vielä sekoittavat salakuvaajat ja uusin älypuhelimella omakuvien ottaminen palvonnan kohteiden seurassa – tämä ilmiö vaikuttaa jopa Paavin julkisuuskuvaan. Yksi uusi suuntaus on kuvausseinät tapahtumien yhteydessä, joita vasten osallistujat asettuvat vuorotellen kuvattaviksi, mikä helpottaa tapahtumajärjestäjien työtä ja lyhentää kuvausaikaa. Kuvaus on tällöin luvallista ja kohde poseeraa itselleen luontevalla tavalla, mikä lisää kuvan käyttöarvoa. Kuvaajat voidaan asettaa karsinaan kuvausseinän eteen ja laadukkaampia tapahtumia varten lavastetaan sisääntuloarkkitehtuuria. On todettava, että kameroiden määrän kasvaminen miljardeihin on täysin muuttanut kuvataiteen – toisaalta digitaalinen valokuvaus ei ollut ennakoitavissa vielä edes 1980-luvulla. Vasta 1990-luvulla oivallettiin, että digitaalinen kuva ei ole vain epäonnistunut kokeilu muiden joukossa ja 2000-luvun alussa se syrjäytti kokonaan filmivalokuvaamisen. Digitaalinen julkaiseminen on muuttanut myös julkaisutoiminnan ja valtaosa uusista julkaisuista ovat vain sähköisessä muodossa. Myös omalta kannaltani digitaalinen valokuva on uudistanut kuvataiteellisen käsitykseni, mutta toisaalta kaipaan sitä kiireettömyyttä ja meditoivaa kuvataiteellista työtä, joka on muistonani vielä 1900-luvusta. On melko todennäköistä, että palaan aiheeseen lukuisia kertoja lähivuosina, ei vain nostalgiasyistä, vaan myös taiteellisen työskentelyn haasteita varten.

Albertin matematiikkaa kiteyttää toteamus, että ”Varmasti kaikkivaltias Jumala, kaiken luoja, kiinnittää erityistä iloa numeroon seitsemän, asettaen seitsemän planeettaa taivaalle (nykytietämyksen mukaan 8 planeettaa tai 9, jos Pluto lasketaan mukaan ja myös aurinkokunnan ulkopuolella on asuttavia planeettoja) ja on ilahtunut säätämään ihmiselle, hänen luojansa ylistykselle, että tämä käsitys, kasvu, kypsyminen ja vastaava tulisi kaikki olla redusoitavissa tähän numeroon seitsemän”. Aristoteleen mukaan lapselle annettiin nimi vasta seitsemän päivän ikäisenä, koska lapsi voi helpommin kuolla tätä ennen. Myös numeroa yhdeksän juhlittiin, samoin numeroa 40, joka on noin 9:s osa vuoden päivistä (oikeasti 40/365 = 1/9 + 1/657) ja Hippokrateen mukaan 40 päivässä sikiö syntyy kohdussa. Myös numero viisi on ihailtava ja esiintyy paljon. Numero 4 on filosofien mukaan omistettu jumalille ja tästä syystä sitä käytettiin juhlallisimmissa valoissa, jotka toistettiin neljästi. Alberti tuo esille myös kokonaislukujen suhteita, kuten 1+1+1+1+1+1=6, 1+2+3=6, 1+5=6, 2+2+2=6, 2+4=6, 3+3=6 ja kuutiossa on kuusi tahkoa. Tämä osoittaisi numero 6:n olevan kaikkein täydellisin, koska se koostuu kokonaan sen omista kokonaisista osista 1,2,3,4 ja 5. Myös numerolla 8 on erityistä voimaa, koska elokuussa syntyneet elävät pisimpään, mutta 8:lla kuulla syntyneet vauvat kuolevat” (nykyään tunnetaan jopa 5-kuinen hengissä selvinnyt keskonen). ”Aristoteleen mukaan numero 10 oli kaikkein täydellisin.”  Itse olen aiempien kirjoitusten perusteella arvellut asian liittyvän erityisesti 10-lukujärjestelmään, joka on pääasiallisesti saanut tukea kymmenestä sormesta, sen sijaan, jos kädessä olisi kuusi sormea, saatettaisiin käyttää 12-lukujärjestelmää. Alberti ottaa esille visuaalisen ja musiikillisen harmonian osin Vitruviuksen innoittamana. ”Sävelissäkin on ohjelmoitu matemaattinen yhtenäinen harmonia.”

Alberti käyttää vaivaa neliöiden ja kuutioiden selittämiseen matematiikan analyyttisen geometrian kannalta. Neliöjuuren periaate on ollut tuttu jo 3600 vuotta sitten Babyloniassa ja Egyptissä, mutta Euroopassa se esiteltiin merkintätapana vasta Albertin kuoleman jälkeen – se tuli merkkinä yleisesti tunnetuksi Euroopassa vasta Palladion kaudella. Tarkkoja neliöjuuria laskettiin laskutikuilla, kunnes tietokoneellinen laskenta on mahdollistanut vasta viime vuosikymmeninä laskea lähes loputtoman pitkiä tarkkoja arvoja. Albertin merkintätapojen lähteet ovat aikansa matemaatikoilta lainattu, mutta tarkempien lähteiden määrittely tuottaisi vaikeuksia todennäköisesti myös yliopistoissa matematiikkaa pääaineenaan opiskelleille. Alberti ilmaisee neliöjuuren merkinnällä Ra.di! Merkintätavat eivät ole yhteneviä nykymerkintöjen kanssa, koska Alberti kirjoittaa myös pinta-aloja 3D-piirroksiin. Ymmärsin itse Albertin laskut sekä merkintätavat logiikan historioineen vasta tunnin selvittelyn jälkeen. Nykyään taulukkokirjoihin ja taskulaskimiin tottuneelle hänen geometrian laskunsa ovat sellaisia, joita nykyisessä opetussuunnitelmassa käydään lävitse jo lukion laajassa matematiikassa. Mitään vaikeaa analyyttistä geometriaa ei Albertilla ole, hän lähinnä on uskomusten mukaan arvioinut huonetilojen suhteita ja rakennusvolyymien mittoja ja rakennevahvuuksia. Näiden tietojen perusteella en arvelekaan voivani löytää hänen arkkitehtuuristaan kovin syvällisiä matemaattisia merkityksiä.

Albertin kirjan matemaattisesti monimutkaisin aihepiiri on täydellisten luku- ja mittasuhteiden määrittely. Hänen kirjassaan harmittaa lähinnä, että hän ei demonstroi niiden käyttöä minkään oman projektinsa yhteydessä. Keskiarvon löytäminen on yksinkertainen, mutta se selitetään harmoniasta muusikoilla, geometrikoilla ja aritmeetikoilla.

Keskiarvo:

(8+4)/2=12/2=6

Nykyään tämä määritellään kaavasta c-b=b-a, josta b=(c+a)/2

 

Geometrinen keskiväli:

4x9=36

6x6=36

tästä nykyään käytetään kaavaa a/b=b/c, josta a x c=b^2, termiä nimitetään harmoniseksi keskiväliksi.

 

Musiikillinen keskiväli:

Kaava on vaikeampi, kuin aritmeettinen:

(30+60)/30 = 3 intervallia

1+2=3

30/3=10

Tästä johdetaan:

30+10=40 eli musikaalinen keskiväli luvuista 30 ja 60.

Selityksenä on, että numero 40 on sillä etäisyydellä suurimmasta numerosta, että se on kaksi kertaa se intervalli, jonka numeron keskiväli on etäisyydellä pienemmästä numerosta. Ehtona on, että suurimman numeron osa on pienin numero. Enimmäkseen näistä keskiarvoja ja keskivälejä on käytetty pystykuvissa ja erityisesti pääjulkisivujen määrittämiseen.

Kirjan jälkeen nuottien intervalliajattelu on entisestään monimutkaistunut, mikä tekee niiden soveltamisesta arkkitehtuurissa entistä ongelmallisen, ellei kyseessä ole rock-tähti-arkkitehti. Musiikillisia termijärjestelmiä on paljon päällekkäisinä järjestelminä ja musiikissa on enemmänkin nykyään ongelmana musiikkityylien runsaus ja lukemattomat teoriat, kuin aiheen määrittelyn ongelma. Uutta musiikkia, kuten nykyään arkkitehtuuriakin, syntyy jatkuvasti enemmän, kuin kukaan ihminen maailmassa pystyy siihen perehtymään. Sen sijaan laadukkaimmissa ja poikkeuksellisen tärkeissä projekteissa on maailmassa suuri pula. Sama ongelma on myös musiikissa.

Alberti näkee antiikin arkkitehtuurissa ihmisestä johdetun lähes jumalallisen suhdejärjestelmän ja symmetrian, mutta se lienee nykytietämyksen pohjalta todettava näennäiseksi yhteydeksi ja mielikuvakauneudeksi, sillä todennäköisempi lähtökohta on rakennustekniikan ja arkkitehtuurin evoluutio, kuin mielikuvien kautta ihmisen kauneudesta oikeasti löydetty pätevä periaate. Jos periaate olisi ollut kestävä, olisi se löytynyt. Siksi sanoisin, että antiikin arkkitehtuuri on ensisijaisemmin suhteuttava rakennustaiteen- ja tekniikan kehitykseen identiteettiään etsivässä antiikin yhteiskunnassa, kuin luotettavasti realisoituneisiin suhdeperiaatteiden löytämiseen.

Albertin mukaan ”Arkkitehtuurin lakien löytämisessä yksi virhe on, että valitaan alue, joka on rakenteellisesti epäterveellinen, rauhaton, tuottamaton, epäonnekas, melankolinen tai jota onnettomuudet rasittavat – joko ilmeiset tai kätketyt”. Itse sanoisin nykyaikana myös, että lait ovat myös alueellisia, myös eri alueiden eriytymisen vuoksi ilmaston, talouden, uskonnon, muun kulttuurin ja lainsäädännön seurauksena. Myös kuvailtujen vaivojen käyttäminen arkkitehtuurin hedelmällisyyden lähteenä, jota olen huomannut kasvavana suuntauksena nykyarkkitehtuurissa, on luonteeltaan älyllistä petosta. Arkkitehti suunnittelee aina kontekstiin ja yleensä vaikuttaa myös kontekstiin. Rakennukset eivät myös ole universaaleja, vaikkakin arkkitehti voi suunnitella konseptitasolla universaaleja ratkaisuja, joita voidaan muokata tapauskohtaisesti. Virheitä ovat Albertin mukaan myös ”liian iso ja tilava tai liian pieni ja kapea; liian avoin tai liian suljettu; liian kansoitettu tai harvaan asututtu”. Arkkitehtuuri ei ole pelkästään yksittäinen materiaalinen ratkaisu. Rakennusta ei voida siirtää kontekstistaan sitä muokkaamatta. Nykyään myös taiteelliselta kannalta ottaisin esille omasta mielestäni ongelman, se on se, että jos arkkitehtuuriratkaisuja kopioidaan, laskevat ne alkuperäisen arkkitehtuuriratkaisun arvoa toiston vuoksi. Kopioidun arkkitehtuuriratkaisun tulisi aina olla kaikilta osin parempi, kuin esikuva, muuten lainaus pitäisi jättää tekemättä!

Albertin mukaan ornamentit tulisi tehdä rakennuksen hahmon ollessa melko valmis ja niiden tekeminen voisi olla enemmän vapaa-aikaa. Katsantokantana tämä eroaa selvästi siitä tavasta, jolla lukuisat arkkitehdit ovat integroineet arkkitehtuuriajatteluunsa ornamentteja. Toisaalta Alberti ei itse ollut erityisempi arkkitehti, enemmän teoreetikko, joka toteutti itse muutaman rakennuksen. Ornamenteista Alberti esittää varoittavia esimerkkejä: Dejoces, Median kuningas, ympäröi kaupunkinsa Ecbatanan seitsemällä muurilla – yksi purppurainen, toinen sininen, kolmas hopeoitu, neljäs kullattu jne. Caligula rakensi tallinsa marmorista ja kaukalot norsunluusta. Nero määräsi rakennuksensa päällystettävän kullalla ja jalokivillä. Heliogabalus määräsi päällystämään jopa asuntojensa tiet kullalla harmitellen, että ei voinut käyttää meripihkaa. Nykyarkkitehtien rohkeuden kerääminen siihen, että he maalauttavat rakennuksensa kirkkaanpunaisiksi, synteettisellä kultamaalilla, peittävät painokuvilla tai peräti käyttävät lehtikultaa moderniin kuvataiteeseen on historiallisesti loogista, mutta käytännössä enemmän kertovat arkkitehdin ujoudesta, heikkoudesta ja projektien köyhästä budjetista – enemmän ilmapalloon verrattavasta juhlan huipennuksesta.

Ornamentit osoittavat Albertin mukaan erinomaisuutensa kun ne ovat täysin säännöllisiä ja täysin erottuvia ilman sekaannusta. Koristeen ei tule olla liian tiheästi tai liian hajallaan, vaan tasaisesti jaettuna niin, että joku tulisi muuttamaan tilannetta, hänen tulisi olla sensitiivinen, jotta hän ei tuhoaisi koko työn kauneutta ja hienovaraisuutta. Taiteilijan tulisi koristaa kaikki, mutta ei kaikkea tasapuolisesti tai peittävästi; kunnioitusta ei tule määrästä, vaan vaihtelusta. Rikkain ornamentti on pääpaikalla, keskitason ornamentit keskitärkeillä paikoilla ja vähäiset vähäisessä asemassa – näitä ei tulisi sekoittaa! Muistelen aikoinaan itse arkkitehtuuriin tutustuessani ensimmäiset vastaavista oli materiaalin käytön hierarkian hahmottaminen. Erinomaisen arkkitehtuurin opin tunnistamaan siitä, että siinä oli havaittavissa hierarkiaa, eikä tasalaatuista materiaalien ja värien sekamelskaa. Kokonaisuus tulisi tarkkaan määritellä malleista, kirjoittaa Albert ja tarvikkeet tulisi hankkia niin, että ne toimitetaan hyvissä ajoin jokaista työvaihetta varten. Tässä Vitruviuksen, Albertin ja myöhemmin Palladion ohjeessa olen käyttänyt ajankohtaisena esimerkkinä Länsimetroa, jossa suunnittelijallakin on oma vastuunsa, myös arkkitehdin eettisten sääntöjen ja rakennuslain mukaan. Estetiikasta Alberti toteaa, että komea avautumien sijoittelu ja ovien sekä ikkunoiden asettelu miellyttävästi antaa kaikille asunnoille suotuisamman arvon ja eleganssin, kuin voidaan kuvitella.

Alberti yhä uudestaan ja uudestaan varoittaa virheiden teosta; hän kehottaa ennen suunnittelua täysin itse hahmottamaan työn; hankkimaan neuvoja ammattilaisilta, joilla on siihen taitoa; tekemään kokonaisen mallin ja tutkimaan jokaisen sentin rakennuksesta ainakin kymmenen kertaa – kunnes kaikki yksityiskohdat, materiaalit, järjestykset ja suhteet, jotka vastaavat ja kantavat suhteensa kokonaisuuteen, on ratkaistu.

Alberti kertoo Vitruviuksen tapaan arkkitehdeille esitettävistä vaatimuksista. Arkkitehti ratkaisee kaikki rakennuksen ongelmat ja antaa ohjeet jokaiselle osalle, eikä jätä mitään huomioimatta. Myös käytännön ja rakennusfysiikan ongelmat on ratkaistava. Projektin toteutuksessa arkkitehtia tarvitaan valvomaan, että kaikki tehdään tarkasti oikein. Albertin töiden pienuudesta kertoo, että hän ei ota huomioon suurempien töiden vastuunjakoa. Ohjeeksi työn aloittamista varten Alberti kertoo, että ensiksi hänen tulisi määrittää harteilleen tuleva paino: mitä hän käsittelee, minkälaisena hänet nähdään, millaisen tehtävän hän ottaa vastuulleen. Kuinka paljon suosion osoituksia, voittoa, hyväksymistä ja kuuluisuutta jälkipolvien parissa hän saavuttaa, kun toteuttaa työnsä kuten aikoo – ja vastakkaisesti, jos hän tekee mitään piittaamatta neuvoista tai epävarmasti, kuinka paljon epäsuosiota ja köyhyyttä hän kohtaa; mikä on selvää, osoittavaa tai ikuisesti kestävä todistus, jonka hän antaa ihmiskunnalle hänen hullutuksestaan ja varomattomuudestaan.

Albertin mukaan epäilemättä Arkkitehtuuri on hyvin jalo tiede, joka ei mahdu joka päähän. Arkkitehdin tulisi olla hieno nero, loistava soveltaja, parhaiten koulutettu, kokenut ja erityisesti vahva kokemaan ja perustelemaan, jotka taidot antavat hänelle julistuksen siitä, hän on arkkitehti. Oikean ja sopivan tuomitseminen on tärkeää. Rakennus tulee tarpeeseen, mutta myös hyötyyn. Rakennuksen käyttö tulisi olla perusteltu ja omistajalle tulisi olla työhön varaa – tämä on tärkeämpi kysymys arkkitehdille, kuin työmiehelle. Arkkitehdin tulisi olla yleisnero, kokenut ja pätevä arvostelemaan. Hänen tulisi olla hyveellinen, humanisti, hyväntekijä, vaatimaton ja rehellinen, kuten muidenkin ihmisten. Arkkitehdin tulisi lukea ja tutkia niin hyviä kuin huonojakin julkaisijoita, kaikilta aloilta, erityisesti sitä varten, että hän tunnistaisi laadun. Arkkitehdin tulisi koulia itselleen tapa olla tyytymätön kaikkeen muuhun, kuin todella eleganttiin ja ylistettävään suunnitteluun. Hänen tulisi tutkia ja matkia sitä, mitä hän pitää ylistettävänä – huonon hänen tulisi muuttaa erinomaiseksi. Alberti odottaa arkkitehdilta maailmoja mullistavaa. Silti hän kertoo arkkitehdin tarvitsevan erityisesti maalaamista ja matematiikkaa, mutta ei tarkkaan muuta, kuten lakitiedettä, täydellistä astronomiaa, hyvää muusikontaitoa, lausuntotaiteen hallintaa; Arkkitehdille tieto, kokemus ja taitojen hallitseminen on tärkeää erityisesti omalla alallaan. Esteettinen harkinta on tarpeen ja ei sovi ärsyttää naapureita millään tavalla. Arkkitehti ei pärjää ilman maalaustaidetta ja matematiikkaa, kuten runoilija ei pärjää ilman tietoa kieliopista.

Keskeinen havainto on ero Vitruviukseen ammattitehtävien hankkimisesta: Alberti käsittelee, keille arkkitehdin tulisi tarjota omia palveluksiaan. Vitruvius toivoo, että häntä pyydetään työhön, eikä hän tarjoa työtään. Albertin mukaan arkkitehdin tulisi harkiten ja odottaen tarjota taitojaan, ei tilaisuuksia kärkkyen! Työ vaatii ponnisteluja ja ne tulee myös kompensoida. Työssä on myös riskejä ja se vaatii omistautumista, nämä kuuluvat kompensaation piiriin. Työ myös menettää arvostuksen, jos sen toteuttavat ilkeät tai keskinkertaiset henkilöt. Työ ei välttämättä tuota – tämä riski on korvattava. Työtä ei tule tehdä kunnianhimossa! Päteviä työmiehiä on vaikeaa löytää. Hyvin aloitettu voidaan pilata viimeistelyllä – pitää varoa neuvojia! Pätevä neuvo on erotettava ilkeästä neuvosta. Itselleni varsinkin arkkitehtikouluissa huonot neuvot ovat tulleet tutuksi.

Alberti oli varhaisia talotohtoreita ja siten esikuva lukuisille myöhemmille sukupolville: lääkärin tieto potilaan sairaudesta on paras askel kohti hoitoa. Rakennusten vioista vastaavasti huolehtii arkkitehti. Osa vioista johtuu mielestä: arvostelukyvytön valinta, epäsopiva jakaminen, heikko jaottelu, sekavat mittasuhteet, jne. Kädestä riippuvia ovat: ajattelemattomuus valmistautumisessa, keräämisessä, työskentelyssä tai materiaalien kokoamisessa. Ulkoa tulevia vikoja pitää jaotella, koska niitä on paljon: aika on niistä pahin aiheuttaja, vastaavia myös auringonvalo, kosteus, kuura, myrskyt, maanvyörymä, piittaamattomuus, ihmisten väkivalta, onnettomuudet kuten tulipalo, salama, maanjäristykset ja siirtymät.

Käytännön neuvoja Albertilta on murtumien diagnoosimatriisi: perustuksesta voi nähdä, jos murtuma nousee pohjalta nurkassa huippuun ja jos seinän yläosa on ehjä ja murtumat kulkevat pohjalta, kulmat ovat suoria ja murtuma on keskellä, että nurkat ovat pettäneet. Perustuksia voidaan korvata kiilaamalla ja lisäämällä uusia harkkoja pohjalle – mutta tämä on vaarallista. Nykyään on tapana injektointina tehtävät perustukset sekä perustuspaalujen lisäys, joista vaikeita esimerkkejä Suomessa on ollut historiallisissa kohteissa Turussa ja Helsingissä Töölönlahden eteläpäässä.

Nykyään arkkitehdin suunnitteluohjeessa on laajoja tarkastuslistoja, joissa käsitellään arkkitehdin vastuualueisiin kuuluvia kohteita. Rakennusinsinöörien liitto puolestaan julkaisee rakenne- ja muiden insinöörien huomioon otettavia asioita, sekä mitoituksen varmuuden, että muiden skenaarioiden varalta. Nykyään kaikissa isommissa projekteissa on työllistettävä erilaisia konsultteja, näistä pakollisina esimerkiksi palosuunnittelu, joka on jopa niin keskeinen, että sen vuoksi valmiiksi rakennettu Berliinin Brandenburgin lentokenttä on ollut valmistumisestaan vuodesta 2010 käyttökiellossa kansainvälisenä lentokenttänä. Vastaavan kokoisia kansallisia virheitä ei Suomessa ole tehty. Berliinin lentokentän kustannukset olivat alkuperäisten suunnitelmien mukaan 2 miljardia euroa, mutta kustannukset nousevat todennäköisesti 7 miljardiin euroon. Länsimetron alkuperäinen budjetti oli 700 miljoonaa euroa, ja Länsimetro II:n saman verran, mutta I:n vaiheen kohoaminen on ”vain” 400 miljoonaa euroa ja toisen vaiheen vajaa 100 miljoonaa euroa. Suoraan voisi sanoa, että metron avaaminen viivästyy vain vajaa puoli vuotta, koska rakennustyöt ovat sen verran aikaa kesken, koska materiaaleja ei hankittu ajoissa, työn kesto laskettiin väärin ja testaamiseen ei pystytty jättämään riittävästi aikaa. Onko syy suunnittelijassa, koordinaatiossa vai suunnittelusopimusten teossa on asia, joka on käytännössä lakimiesten määritettävä tehtyjen sopimusten vastuulausekkeiden tulkinnan, puutteellisesti tehtyjen sopimusten puolueettoman arvioinnin, tapahtuneen viestinnän ja tehtyjen virheiden tarkemman sisällön perusteella. Ulkopuolisen arvioinnin tekee mahdottomaksi se, että nämä avaintiedot ovat käytännössä salaisia. Toisaalta suunnittelun pääsuunnittelijan kyvyttömyydestä ja suunnitteluryhmän laiskuudesta kertoo, kun Länsimetron asemalaiturit jäivät lyhyeksi, minkä vuoksi kantametrossa on pitempien junien käytössä porras Ruoholahdessa. Yhden vaunuyksikön lisäys tai poisto Ruoholahdessa kuulostaa hölmöläisten työltä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka paljon aikaa ja vaivaa siihen kuluu. Miksei pääsuunnittelijalla ollut rohkeutta louhia edes perusrunko uusissa asemoissa kantametron mittoihin, kun suunnittelubudjetti muutenkin paisui sadoilla miljoonilla? Säästöä olisi voinut saada aikaan arkkitehtuurista!

Rakennuksen ainutlaatuisuudesta Alberti kirjoittaa: siinä missä rakennusta ei voi mitenkään muuttaa paremmaksi, muuten kuin muuttamalla lähes joka linja ja kulma, on parempi vetää kaikki melko alas ja aloittaa uusilta perustuksilta. Mielenkiintoinen toteamus on, että Thermopylaeta kutsuttiin Bocca de lupoksi eli suden kidaksi sanomalla, että kolme aseistettua miestä pystyy valvomaan solaa. Ennen kyseessä oli vuorten ja meren rajaama strateginen kaistale, joka oli metrien tai kymmenien metrien levyinen. Nyt alueella kulkee moottoritie ja rantaviiva on siirtynyt satoja metrejä merelle, mutta strategisen maa-asema on säilynyt, kyseessä on kuitenkin yleissivistykseen kuuluva kohde, joka kuvastaa maantieteen merkitystä. Alberti toteaa, että ”tällaisia läpikulkukaistoja ei löydy paljoa, mutta niitä voidaan imitoida taiteen avulla.” Itse sanoisin, että infrastruktuuriarkkitehtuurilla on tähän mahdollisuus. Suomessakin on olemassa kapeita käytäviä, jotka rajoittavat kulkua ahtaisiin väyliin, mutta en ala näitä tarkemmin luetella, paikalliset tuntevat ne parhaiten. Normaalioloissa suurin rajoite on investointien rajallisuus teiden ylläpitoon ja talvella on melko välttämätöntä kulkea ylläpidetyillä reiteillä.

Myös Roomassa strategista maantiedettä manipuloitiin infrastruktuurilla, mutta myös massiivisilla muureilla ja vallihaudoilla, kuten Alberti kertoo. Itse sanoisin, että Kiinan muuri on nykyään tunnetuin, länsimaisissa kaupungeissa on myös tapana rakentaa seutu tukkoon, jolla olisi strategista merkitystä. Tämä ei kuitenkaan pysäyttäisi nykyaikaisia taisteluhelikoptereilla liikutettavia joukkoja tai laskuvarjojoukkoja ja vaikutus ulottuisi enemmän lopputaisteluihin, jolloin peli olisi jo menetetty. Laskuvarjojoukkoja on Euroopassa sovellettu lähinnä Toisen maailmansodan sissioperaatioissa ja maan valloittamisessa liittoutuneiden osalta vasta lopputaisteluissa lähinnä Ranskassa. Suomella on edelleen omia laskuvarjojääkäreitä, mutta vähäinen määrä todistaa, että kyseessä on yleiskoulutus ja tarkoitettu taktiseen käyttöön, eikä valloitusarmeijaksi. Toisaalta, kuten esimerkiksi Bagdadin amerikkalaismiehitys osoitti, vieraan maan maajoukot eivät pysty hallitsemaan suurta tiiviisti rakennettua kaupunkia, jos miehitetyn kaupungin väestö sitä merkittävästi vastustaa. Toisaalta Syyrian esimerkki osoittaa, että jos jollekin alueelle lähettää vapaasti kenen tahansa saataville valtavan määrän käteistä rahaa, kevyitä sekä raskaita aseita, räjähteitä sekä ammuksia, suuren määrän sotilaskäyttöön kelpaavia ajoneuvoja ja tarjoaa alueelle tiedustelutietoa, niin tämä on varmin resepti raunioittaa mikä tahansa maa. Eurooppalaisten kannalta tällä reseptillä on se heikkous, että samalla miljoonat siirtolaiset lähtevät liikkeelle – samalla näiden joukossa matkaan lähtee myös suuri määrä henkilöitä, jotka pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen tai jotka on valmisteltu levittämään epävakautta ulkomaille. Tähänkään ongelmaan ei ole kenelläkään yksinkertaista reseptiratkaisua tarjottavana. Rooman aikakaudella hallinnon valtaa ei myöskään halvaannuttaneet kansalaisjärjestöt ja humanitääriset säännöt – mutta kuka nykyihminen haluaisikaan elää antiikin ajan Roomassa?

Ilmaston muuttaminen kokonaisen alueen tai provinssin alueella on Albertin mukaan liian suuri tehtävä – tässä hän on nykytiedon mukaan oikeassa. Myös laajoissa metsittämis- ja aavikon kasteluohjelmissa on ollut sellaisia vikoja, että pohjavedet ovat alueilla loppumassa, ja käyttökelpoista vettä ei sen jälkeen riitä – aavikoituminen jatkuu, oikeastaan pahenee.

Alberti mainitsee ”tärkeimmiksi ihmisten tarpeiksi ruoan, vaatetuksen, suojan ja veden. Xenopheonin mukaan Spartan kuninkaille sallittiin järvitaloja”, järvi oven eteen. Sama pätee osin suomalaiseen kesämökkikulttuuriin, jossa ennen sallittiin rakentaa kesämökki suoraan järven rannalle. Toisaalta onhan Suomen presidentinlinna, virka-asunto Mäntyniemi, kesäasunto Kultaranta, vanha virka-asunto Tamminiemi ja pääministerin virka-asunto Kesäranta suoraan vesimaiseman äärellä. Tämä suunnittelu kertoo, kuinka tärkeänä vettä Suomessa pidetään. Lukuisissa ulkomaissa valtionpäämiehen asunto ei ole veden äärellä, poikkeuksena esim. Ruotsin kuninkaanlinna, Venäjän joenrantapalatsit, Brasilian keinotekoisten vesialtaiden äärellä olevat hallintorakennukset sekä palatsit, Tanskan palatsit, Egyptin joenrantapalatsit, Versaillen vesialtaat, keisarillisen Kiinan sekä Japanin keinotekoisten vesikanavien ympäröimät palatsit, Intian, Italian, Indonesian, Filippiinien, Thaimaan ja Turkin palatsit. – Kuitenkin valtaosa maailman aktiivisista hallintopalatseista ovat erillään vedestä – syynä on myös korruptoiva suolainen merivesi ja muut terveysvaikutukset kuten bakteerit, virukset ja vesihyönteiset.

Alberti kuvailee mitä kummallisimpia ja eksoottisempia vesiä, jotka nykytiedon mukaan ovat kuitenkin kemikaalien, liuenneiden mineraalien sekä organismien seurausta. Vastaavia vesiä Suomessa ei ole luonnostaan kallioperän vanhuuden sekä jääkauden seurauksena – sen sijaan vesiä on paljon. Viime vuosikymmeninä Suomessa on tullut tutuksi teollisuuden ja kaivosten päästöt, jotka ovat lähellä Albertin kuvailemia vaarallisia vesiä – tosin vesiteknologiassa ja ympäristömääräyksissä Suomi on niin edellä, että ihmiset eivät maassa törmää kovin vaarallisiin vesiin. Albertin selitykset veden löytämisen tiedoista ovat suomalaisesta näkökulmasta vain kuvausta ulkomaiden olosuhteista: esim. ”soraa kaivamalla on turha toivo löytää vettä”. – Suomessa paras pohjavesi on soraharjujen puhdistamaa pohjavettä.

Vesien suhteen Alberti kertoo mm. vesisäiliöistä ja erilaisista joista. Sen sijaan Nilometristä ei mainita sanaakaan. Nykytietojen mukaan Nilometrillä mitattiin Niilin vedenkorkeutta, jotka olivat esimerkiksi rituaalityyppisiä altaita, joista voitiin laskea joen korkeus. Näistä voitiin laskea tulvien jälkeisten satotilastojen perusteella satojen määrästä arvio, jota voitiin käyttää verotuksen määrittämiseen. Olen itse nimennyt Suomessa Siikametrin ja Ounasmetrin, jotka kertovat vesistöjen säännöstelemisen ja tulvien ennustamisen kautta vesialueiden vedenkorkeuksia.

Alberti toteaa, että ”luonnon tutkijat ovat kertoneet, että Maa on pallomainen! Sen pinnan muodot kohoavat ja laskevat, suurimmissa syvänteissä ovat meret”. Toteamus on lähes täysin nykytieteen lauseita. Erastosthenos on kertonut, että maan ympärysmitta on 252 000 furlongia tai 31500 mailia ja maan syvimmät ja korkeimmat mitat ovat 15000 kyynärää pystysuoraan. Tiedot Erastosthenoksen arvioista ovat ristiriidassa nykylähteiden kanssa, mutta syynä ovat myös eri mittajärjestelmät. Maapallon keskisäde on kuitenkin nykyisten laskelmien mukaan 6371km ja sen piiri 40 000 km, jolloin vuoden 240 eKr. arviossa on 2 % -15 % virhe. Tärkeintä on kuitenkin suuntaa-antavuus, vaikka ei tiedetä, mikä on antiikin lähteiden käyttämä stadionin mitan pituus. En osaa arvioida myöskään Albertin käyttämiä mittoja ja hänen lähteitään kirjaa varten. Osittainen virhetulkinta on myös, että mikään meri ei ylitä 6900 metrin syvyyttä ja mikään vuori ei ylitä tämän suuruista korkeutta. Nykytietämyksellä voitiin mitata, että Mount Everest on 8848 metriä ja Mariaanien haudan syvyys on 10 971 metriä, tämä eroaa Albertin lähteistä.

Teistä Alberti kirjoittaa, että ”Pikatiet maaseudulla saavat suurimman kauneutensa maaseudusta itsestään sekä erikoistaloista, sekä näköalakohteista.” Teiden estetiikka on edelleen yleispätevä määritelmä, lähes globaalisti. Maiseman elementeistä puolestaan kerrotaan, että ”Jo roomalaiset pikateiden tieltä tuhosivat kiviä, tasasivat vuoria, kohottivat laaksoja, leikkasivat mäkien läpi – tämä tarjosi matkailijoille paljon virkistystä.” Roomalainen insinöörirakentaminen on edelleen esimerkillinen ympäri maailmaa, varsinkin teiden ja vesijärjestelmien toteutus on edelleen käytettävissä olevilla materiaaleilla sekä tekniikoilla melko pätevää, ja kelpaisi maailmalle esikuvaksi esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että nykyinen elämäntapa jostain syystä menettäisi pohjansa.

 

Maailmassa on kahdenlaisia valtateitä Albertin mukaan: maalla ja vedessä. Tämä pitää osin paikkaansa, mutta nykyään on myös kolmas valtatie: ilmassa. Ilmakuljetus on ylivertainen pitkillä matkoilla tai kun vaaditaan nopeutta kustannuksista riippumatta, sekä arvoonsa nähden kevyillä sekä pienillä kuormilla. Maatiet jakautuvat Suomessa kumi- ja metallipyöriin, vesikuljetus kanaviin, vesistöihin ja Itämereen. Rakenteista Alberti toteaa Rooman Hadrian (Hadrianus) sillan olevan eräs maailman kestävämmistä, onhan se yksi vanhimmista, se valmistui vuonna 134. Eräs maailman vanhimmista viimeistellyistä silloista on Pons Fabricius tai Ponte dei Quattro Capi Roomassa, joka valmistui 62 eKr. Vanhin itse näkemäni käytössä oleva silta on yli 3100 vuotta vanha, mutta se ei täytä moderneja vaatimuksia. Merestä Alberti toteaa, että ”Elämällämme on jokin yhteys ja suhde liikkeeseen ja elämään meressä, mutta siinä ei kannata asua”. Vääriä päätelmiä on, että ”hiekka muodostuu mudasta, joka kuumenee auringossa ja erkanee pieniksi osiksi”. Hiekka muodostuu rapautuneesta kivestä ja liikkuu yhdessä hienomman aineksen kanssa erottuen pääasiassa mekaanisesti veden ansiosta. Toisaalta Alberti tajuaa veden, lämmön, kemiallisen sekä mekaanisen rasituksen aiheuttaman eroosion. Myös jokisuiston sedimentin muodostumisen ja kivettymisen hän ymmärsi samaan tapaan, kuin nykyihmiset.



Matkalaiset ovat päässeet matkustamaan vaivatta Apenniinien niemimaan vuoriston ylitse vasta 1900-luvulla.

 

Albertilla on hyviä esimerkkejä viisauksista: ”Heprean antiikin lakien mukaan ainoastaan sellaisia siemeniä saa kylvää, jotka ovat poimittuja ja sekoitettuja.” Aristoteleelta lainattiin: ”maasta nousevat kaasut kohoavat kylmille ilmanalueille ja ovat kylmän tiivistämiä pilviä ja myöhemmin satavat maahan.” Siinä mielessä ajatus on oikein, että haihtuvasta vedestä tulee sadetta, mutta väärin, että myös joet ja vesistö haihduttavat. ”Afrikkalaisten fyysikoiden mukaan kevätmyrskyjen vesi on suolaista” – tässä ei ole otettu huomioon myöskään merivedestä haihtumista. Onnistunut havainto on, että ”hyvän veden vaikutuksen voi havaita muutaman kuukauden kuluttua halkaisemalla vettä käyttävän karjan maksoja”. Nykyään voitaisiin käyttää kemiallisten analyysien ohella tarkkaan määriteltyjä eläinkokeita. Ilmastovaikutuksista Alberti mainitsee, että Theopharastus kertoo, että Philippissä maa muuttui lämpimämmäksi, kun paikallinen järvi kuivattiin. Varoitusmerkki on yhtä ajankohtainen, kuin Aral -järven kuivuminen nykyään. Myös maininta, että Aleksandriassa oli julkinen kaatopaikka, josta muodostui navigaatiomerkki muistuttaa minua Vuosaaren huipusta. Hyvä tuholaisniksi Albertilta on, että jos illalla hieroo vuoteen ympärille valkosipulia se pitää yöllä skorpionit poissa vuoteesta – neuvo on voinut olla pohjana ns. vampyyri-myytille valkosipulista. Ohi menee tosin viisaus, että ”hautaamalla koiran hampaan, hännän ja tassut mäkeen - kärpäset pysyvät poissa”. Koirat tuskin ovat tästä neuvosta ilahtuneita. Albertin neuvoja on osattava soveltaa ja huonot neuvot on osattava torjua.

Itse katson hyödyllisenä perehtyä tähän arkkitehtiin, joka kuuluu nimenä yleistietouteen, mutta harvat ovat olleet riittävän kärsivällisiä lukeakseen hänen kirjojaan.

 


Taneli Poutvaara 15.08.2016





<< Takaisin Lisää kommentti
0 items total
Lisää kommentti
Nimi*
Aihe*
Kommentti*
Syötä kuvan tunnistekoodi*
Päivitä kuva




Etusivu/ Front PageArkkitehtuuritoimintaa/ Architecture activitiesKuvagalleriaArkkitehtuurigalleriaSuosikkilinkitOta yhteyttä/ How to contactCVJulkaisujaBlog