Taneli Poutvaara
Etusivu
/ Front Page
Arkkitehtuuritoimintaa
/ Architecture activities
Kuvagalleria
Arkkitehtuurigalleria
Suosikkilinkit
Ota yhteyttä
/ How to contact
CV
Julkaisuja
Blog
Kotisivu
Kirja-arvostelu - Ove Arup

Ove Arup on lähes täysin tuntematon henkilö tavalliselle kaduntallaajalle, mutta käytännön arkkitehdeille ja rakennesuunnittelijoille hän on mystinen kuin puolijumala. Arup itse kuoli jo 28 vuotta sitten, joten hänen tuntemisessaan on myös sukupolvien välinen kuilu – aktiivisesta elävästä Arupista kuulleet arkkitehdit ovat lähinnä joko tuonpuoleisessa tai eläkkeellä, mutta nuoremman sukupolven arkkitehdeille yhä kerrotaan legendoja lähinnä Sydneyn Oopperatalon mystisestä suunnittelusta, jossa tanskalaissyntyinen insinööri toteutti omaa aikakauttaan huomattavasti edellä olevan projektin.

Luin Arupin teksteistä kootun kattavimman julkisen julkaisun ja sattumalta minulle tarjoutui sopivasti kirjan lukemisen jälkeen mahdollisuus käydä katsomassa hänen muistiinpanojaan, esittelymateriaaliaan, pienoismallejaan sekä hänen perustamansa yrityksen esittelyä. Suomessa Arupin suurella yrityksellä ei ole kantavaa jalansijaa, mutta yritys on Suomessakin hyvin esikuvallinen, sekä vanhoja ja jopa viimeaikaisia yrityksen konsultoimia töitä jäljitellään Suomessa, kaikissa arkkitehtien ikäluokissa.



Luin Ove Arupin kirjan “Philosophy of Design – Essays 1942 -1981”.
Tämä 220-sivuinen englanninkielinen kirja on kieleltään melko helppo. Ove Arup (1895 -1988) tunnetaan etupäässä insinööritoimistostaan, joka on kasvanut yli 10.000 hengen yritykseksi. Itselläni meni kirjan lukemiseen aikaa 20 tuntia. Kirjan ohella kävin Lontoon Victoria & Albert -museossa katsomassa näyttelyn ”Engineering the World – Ove Arup and the Philosophy of Total Design”, siellä kului helposti tunnin verran aikaa. Näyttelyssä käydään lävitse Ove Arupin omia avaintöitä ja tunnettuja yhteistyöprojekteja arkkitehtien kanssa sekä aikakautta hänen jälkeensä hänen nimeään kantavassa suuressa yrityksessä. Näyttely on auki vielä tämän vuoden marraskuun 6. päivään saakka. Näyttelyssä oli keskikesällä yllättävän vähän kävijöitä, mutta sen loppua kohden varmaan ennakkolipuilla tulee olemaan käyttöä. Omasta mielestäni oli hyvä ensin lukea kirja, koska näyttelyn jälkeen kirja ei olisi yhtä kiinnostava. Näyttelyn sisältö on tietenkin antoisampi niille, jotka ovat alan väkeä – hyödyllistä ymmärtämiseksi on lisäksi tietää analyyttisestä geometriasta, matriisilaskennasta ja rakenteiden laskennasta – pelkälle taiteelliselle arkkitehdille näyttely avautuu saavuttamattomana tieteenä ja korkeatasoisina pienoismalleina – aloittelevalle arkkitehtiopiskelijalle näyttely on kuuden metrin aloituskorkeudella oleva hyppyrima.

 

Näyttely V&A Museossa

 

Arupin tausta oli hyvin vaihteleva: hän muutti useampaan kertaan urasuunnitelmiaan ja opiskelusuunnitelmiaan, kierteli useissa maissa töissä (Kööpenhamina, Newcastle, Hampuri ja Lontoo) ja hänellä oli erilaisia kausia, kuten entisaikaan maalareilla. Arup tapasi oikeaan aikaan oikeita henkilöitä ja lyöttäytyi oikeiden henkilöiden kanssa yhteen (Mars 1935, Lubetkin, Tekton). Hän ei siinä mielessä ollut opportunisti, että hänellä oli korkeita abstrakteja ja filosofisia ideaaleja, hän useilla aikakausilla ui vastavirtaan vallitsevista muodeista muodostaen ajoittain uusia yleisiä tavoitetasoja ja muodissa olevia ilmiöitä (Penquin Pool 1934, Sydney Opera 1971 ja Pompidou Centre). Arup oli periaatteessa insinööri, mutta sisimmältään hän halusi taiteilijaksi ja mietiskelijäksi – vaikka hän loi muotivirtauksia, ne olivat pikemminkin pinnallisia tulkintoja hänen enemmän tieteellisen tasoisesta työstään, jota ei osattu sisäistää omana aikakautenaan. Suosion vuoksi ei ollutkaan ihme, että hänen oli helppo vetää puoleensa erilaisia asiantuntijoita ja kasvattaa suuri monikansallinen yritys, jonka keskeisenä koossapitävänä voimana hän itse oli.

Toisen maailmansodan jälkeen vallitsevana suuntauksena oli teollinen jälleenrakennus ympäri Eurooppaa. Aikakauden trendejä olivat modulaarinen rakentaminen, systeemiajattelu ja esivalmistus. ”Rakentamisen nopeus on kasvanut ja laskenut kustannuksia, laadunvalvonta on tarkempaa ja rakennuskustannukset säännönmukaisempia. Uutena on myös analyyttinen tekniikka, ennustettava testaus, valmistusmenetelmien kehittyminen, lämmityksen edistyminen, jäähdytys, sähkövalaistus, julkisivusuunnittelu ja uudet arkkitehtuurin muodot ja mahdollisuus rakentaa lähes mihin tahansa ympäristöön.” Oven kysymys oli: ”kaikella kasvaneella kapasiteetilla, mitä meidän pitäisi rakentaa, minkä tyyppisen ympäristön haluamme?” Tämä lähestymistapa kertoo, kuinka Ove oli lähes täydellinen filosofi esittämään juuri oikean kysymyksen ja ongelmanasettelun juuri oikeaan aikaan. Paitsi että hän osasi tehdä määritelmiä, oli hänellä myös kykyä valjastaa oikeita menetelmiä ongelmien ratkaisuun sekä itse ratkaista hyvin abstrakteja työläitä kysymyksiä.

Arupin toimistossa kuvattiin ammattikuvan ongelmaa todeten, että ennen palkattiin arkkitehti, rakennesuunnittelija ja systeemi-insinööri – nyt myös ympäristökonsultteja, liikennesuunnittelijoita, geotekniikka insinöörejä, akustiikkoja, IT- ja turvallisuuskonsultteja. Arkkitehtuurin pirstaleistumisesta kertoo, että ammattikuvaan tulivat mukaan julkisivukonsultit, materiaaliekspertit, valaistus- ja sisustussuunnittelijat ja merkki- sekä liikkumiskonsultit.

Esseessään Tiede ja maailman suunnittelu 27.7.1942 Arup kertoo, että ihmisen tietämyksen piiri on laajentunut niin monelle alueelle, että yksi mieli ei voi riittävästi kattaa kaikkea. Esseetä kirjoittaessa olivat Arupin yhteydet Manner-Eurooppaan olleet jo vuosia katkolla, taistelu Britanniasta oli ohi ja Saksa oli kääntymässä kohti tappiota. Britanniassa asuminen sodan aikaan oli ollut varmasti vaikuttava kokemus 47-vuotiaalle insinöörille, joka oli vielä muutama vuosi aiemmin kuvitellut löytäneensä ratkaisun Britannian väestönsuojelukysymyksiin, hän oli muuttunut rooliltaan visionääristä usean vuoden ajaksi avustavaksi osallistujaksi kotimaassaan Britanniassa. Arup mietti tuolloin, että suurissa työryhmissä oli oleellista jatkuva yhteistyö ja toisten mielipiteiden / näkökulmien ymmärtäminen, niin kukin näkee oman työnsä osana koko suunnitelmaa. Vapaan tiedon saatavuus oli Arupin mukaan kaikille haaste – tämä edellyttäisi instituutioiden perustamista, jotka hyödyttäisivät koko yhteiskuntaa ja siten niiden pitäisi olla valtion rahoittamia. Testaukseen kuluu rahaa, samoin luotettavan tiedon julkaisemiseen. Samana vuonna 1942 vastaavasti Suomessa aloitettiin rakennustietokortisto, nykyään se on maksullinen tilausperiaatteella toimiva tietokanta; sekä VTT perustettiin – VTT tekee maksusta rakenteiden ja materiaalien testausta sekä rakennustarvikkeiden sertifiointia. Kyseessä oli siis samaan aikaan rintamalinjojen yli vallitsevasta suuntauksesta, jossa Arup halusi olla mukana. Nykyään Suomessa alan innovaatioita tukevat mm. Sitra, Tekes ja säätiöt.

Vuonna 1942 Arup mietti arkkitehtien kanssa tehtävästä yhteistyöstä. Kuvatakseen vaihtoehtoja pienen yrityksen toiminnassa, Arupin mukaan arkkitehtien täytyy insinööri palkatessaan:

1)   Luottaa enemmän tai vähemmän lanseerattuun rakennejärjestelmään, josta hänellä itsellään on riittävät tiedot

2)   Houkutella konsultoiva insinööri tekemään yhteistyötä erityisasioissa

3)   Hänen täytyy etsiä neuvoa rakenneinsinöörifirmasta ja urakoitsijoilta, jotka tulevat tarjoamaan tämän neuvon mahdollisesti täysin yleisen edun motiiveista, mutta mahdollisesti myös parantaakseen mahdollisuuksiaan saada haltuunsa sopimus asettamalla arkkitehti jonkinlaiseen velvollisuuteen heille.

Vuonna 1947 kirjoituksessaan kuorirakenteista Arup painottaa rakennesuunnittelijan läsnäolon tarvetta mahdollisimman varhaisessa suunnitteluvaiheessa. Toisessa myöhemmän aikakauden kirjoituksessaan hän arvioi rakenneinsinöörin ja arkkitehdin suhteesta, että ”asiakas ei oikeasti tiedä, mitä hän haluaa, ennen kuin arkkitehti on laittanut kynän paperille ja näyttänyt, mitä voi tehdä. Viisasten päätösten on riiputtava tiedosta tai faktoista, ja jos asiakkaalla ei ole aikaa sulattaa tarpeellisia faktoja, hänen tulisi jättää päätösten teko jollekin, joka voi, ja johon hän voi luottaa. Hyödyllistä on, jos asiakkaalla on itsenäinen neuvonantaja, joka ei ole kiinnostunut ajamaan jotain tietyntyyppistä rakennusratkaisua.” Arupin arviot ovat hämmästyttävästi edelleen ajankohtaisia oivalluksia – toisaalta niiden soveltaminen on hyvin haastavaa.

Vuoden 1954 kannanoton tekoaikaan teollisuustekniikat eivät juuri sallineet variaatioita. Materiaaleissa piti olla toistoa tuotannossa. Rakennusmateriaalit oli valittava kohteen mukaan tai paikallisten tuotanto-olosuhteiden mukaan. Standardisointia oli julkisessa rakentamisessa, asunnoissa ja kouluissa. Tämän kannanoton ja nykyajan välillä on ammottava kuilu. Kansainvälisen konttiliikenteessä kulkevan kaupan myötä suurin osa rakennustarvikkeista valmistetaan ulkomailla – kotimaassa kannattaa tuottaa raakapuuta ja raakabetonia – jopa tiilien tuotanto, rakennuskivet ja korkeatasoinen huonekaluteollisuus on pääosin siirtynyt ulkomaille. Rakentamisessa tätä muutosta pyritään osin itsetarkoituksellisesti demonstroimaan materiaalien mittatilausvalmistuksella ja standardimateriaalien sijaan variaatioilla jopa itsetarkoituksellisesti. Toisaalta ulkomaisen erikoissarjavalmistuksen ja materiaalikirjon käyttöä ei osata nykyään hyödyntää täydessä potentiaalissa, osin taitosyistä, toisaalta siitä syystä, että korkeampien kustannuksien tarpeellisuutta ei pystytä vakuuttamaan asiakkaille.

Toisessa vuoden 1954 kannanotossaan ”Rakenteellisesta rehellisyydestä” Arup ottaa kantaa ”Minun työni sattuu olemaan rakennusten rakenteiden suunnittelu erinäisten arkkitehtien ohjauksessa. Se on hyvin kiinnostava työ, jos sattuu olemaan kiinnostunut sekä rakenteesta ja arkkitehtuurista”. Insinöörinä Arup poikkeuksellisesti otti huomioon myös paljon aineettomia arvoja. Taloudellisista arvoista sanoen: ”mikä on rakenteellisesti mahdollista, ei ole välttämättä taloudellisesti mahdollista”. Tämä on nykyään Suomessakin pääsääntöisesti esteenä ulkomaisten rakennusprojektien kopioimisessa sekä tavoitteiden asettamisessa korkealle kotimaisten toteutusten osalta. Yleensä suomalaisissa projekteissa verrattuna niiden esikuviin on pakko tuoda esille se, että Suomi on köyhä maa, jolla on lyhyet perinteet rakentamisessa. Arupin toinen hyvä huomio on, että ”uudet tekniset edistysaskeleet ovat laajentaneet valtavasti kuvavarastoa, josta taiteilijat ammentavat inspiraatiota: mikro-kuvaus, ilmakuvaus ja muu tieteellinen kuvaus olivat 60 vuotta sitten uusia”. Nyt uudella internetin aikakaudella tiedonvälitysnopeus on moninkertaistunut ja tarjolla olevien lähteiden määrä on niin suuri, että kukaan ihminen ei eläessään ehdi perehtyä edes kaikkeen internetissä kuukauden aikana julkaistuun tietoon. Internetin hakukoneet tuottavat suodatettua tietoa ja siten tiedon yleiskuva yksinkertaistuu. Sanoisin itse, että internetistä on tiedettävä, mitä sieltä hakee. Lisäisin uusiin kuvalähteisiin lääketieteelliset kuvantamismenetelmät, satelliittikuvauksen, avaruuskuvauksen, kuvaamisen muilla, kuin näkyvän valon aaltopituuksilla, tieteellisten instrumenttien, kuten hiukkaskiihdyttimien tutkimuskuvauksen jne. Arup jo 70 vuotta sitten ennakoi, että uudet materiaalit ovat tuoneet uutta estetiikkaa ja kehitystä ei voi pysäyttää – hän oli harvinaisen oikeassa ennustuksessaan. Pienikokoisten tehokkaiden tietokoneiden synty Arupin elinaikana lisäksi on mullistanut koko rakennusalan kaikki vaiheet. Vanhana Arup varmaan säpsähtäen havaitsi, että hän on ollut asettamassa tavoitetasoa tähän kaikkeen miettien, mitä hän vielä ehtiikään nähdä elinaikanaan. Varsinainen suuri rakentamisen digitaalinen vallankumous tapahtui vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla. Nyt 2016 on maailma arkkitehtuurissa täysin erilainen, kuin 20 vuotta sitten ja itselläni on pääosin sellainen tuntuma, että tulevat muutokset ovat hitaampia ja vähemmän merkittäviä. Kapasiteetillisesti nykyajan järjestelmillä pärjäisi monta vuosikymmentä, siitä huolimatta digitaalisen suunnittelun ohjelmistoalalla pyritään edelleen tuottamaan uusi versio joka vuosi, mutta ohjelmissa on vähän kehittämisvaraa – kyse on enemmän käyttökulttuurin kehittämisestä.

Vuoden 1955 kirjoituksessaan ”Modernin arkkitehtuurin rakenteellisesta harhaluulosta” Arup käsitteli osin Coventryn katedraalin esimerkin pohjalta rakentamista. ”Meidän ilmastossamme rakennuksilla täytyy olla ulkotakki ja sadetakki ja ei ole erityistä syytä, miksi rakenne tulisi jättää ulos kylmään. Sisältä emme halua tulla muistutetuksi siitä, se ainoastaan on tiellä. Viktoriaanisessa ja myöhemmän funktionaalisessa rakentamisessa oli naiivi oletus, että suoraviivainen, koristelematon taloudellinen rakennus näyttäisi jotenkin laadun, jota niin ihailtiin insinöörirakenteissa. Siihen vaaditaan kuitenkin paljon tahtoa. Rakenteen ilmavuus on järkevämpää rakenteissa, jotka tarjoavat laajat tilat – tehtaat ja näyttelyhallit. Rakenteen esittäminen ei tulisi kuitenkaan olla velvollisuus, rakenteiden järjestelmien vuoksi.” Coventryn katedraali oli Arupin keskikauden tunnetuimpia kohteita, jossa jälleenrakennettu uudisosa oli rakenteellisesti hyvin haastava ja edelleen 70 vuotta myöhemmin on huomattavan vaativa, eikä vastaavan tasoista kohdetta ole Suomessa näihin päiviin mennessä onnistuttu toteuttamaan, yrityksistä huolimatta. Coventryn katedraali sopii siten huonosti imitaatioiden kohteeksi, että sen rakenteet ovat melko äärimmilleen viritettyjä, minimoituja ja ääreismitoiltaan maksimoituja – myös arkkitehtuurinen viimeistely on taiteellisesti ja materiaalinkäytöltään sekä siihen yhdistettyjen taideteosten osalta korkeatasoista. Tiedän melko laajalti suomalaisen modernin kirkkoarkkitehtuurin ja voin sen pohjalta kertoa, että Suomessa ei ole vastaavan laatutason kohdetta, ei ainakaan sellaista kohdetta, jossa insinöörisuunnittelun osuus arkkitehtuurissa olisi vastaavissa määrin tavoitteeltaan yhtä uutta luova sekä onnistunut. Rakennus pyrkii selvästi yhdistämään Britannian monisatavuotisen arkkitehtuurin kansainväliset huippusuoritukset modernina aikana.

Kirjoituksessaan vuonna 1957 ”Rakenne suhteessa arkkitehtuuriin” Arup kertoo, että ”rakenteen täytyy pitää rakennus koossa kaikkia voimia vastaan. Toisaalta sen ei tarvitse olla vahvempi, kuin on tarpeellista. Lisävarmuus on turvallisuustekijä – sen määritteleminen on helposti tuntien keskustelunaihe. Lisävakaus luo lisäkustannuksia. Rakenteen tulisi myös mahdollisimman vähän häiritä rakennuksen toimintaa.”  Nämä näkökulmat nähdään nykyäänkin insinöörisuunnittelun perustana. Eurokoodit ovat rakennesuunnittelun yleisiä ohjelinjoja, mutta ne ovat melko tulkinnanvaraisia varsinkin abstraktimpien tavoitteenasettelujen suhteen. Vakaudelle on Arupin mukaan tyypillistä ”kestävyys yleensä rakenteessa, kestävyys ajalle ja ylläpitokulut – Arkkitehdin ja insinöörin tulisi tähdätä aina pysyvyyteen ja vähäiseen huoltoon. Taloudelle puolestaan on ominaista tasainen detaljisuunnittelu, jatkuvuus ja toistuvuus. Designin ja rakennustavan tulisi toteuttaa paikallisia oloja, luontevuutta ja toteutettavuutta. Rakenne pitäisi saada arkkitehtuurisuunnitelman yhteyteen. Joskus arkkitehtuuri on hallitsevaa, joskus rakenne. Häiriöttömyys tarkoittaisi, että pohjan ja rakenteen tulee sopia yhteen. Arkkitehtuurin elementteinä tulisi olla tilalliset suhteet, väri, tekstuuri, mittasuhteet, toiminnallisuus ja vastaavat.” Arupin huomiot jäävät nykyarkkitehtuurissa melko usein noudattamatta, siitä huolimatta laadukkaimmissa toteutuksissa ne voidaan löytää. Arupin nostalgiaa modernismin syntykaudelle kertoo hänen arvionsa 1920-luvusta, jolloin ”toiminnat ja talous olivat ainoat vaatimukset, pian vaadittiin rehellisyyttä, totuudenmukaista rakenteen ilmaisemista ja rakennusmateriaalien arvojärjestystä.” Itse arvioisin, että kyseessä oli todellakin etupäässä nostalgiaa – siitä huolimatta useimpien kausien toteutusten huippukausien työt ovat tyylistä riippumatta rehellisiä ja tarkoituksenmukaisia ja niissä ilmaistaan hierarkiaa rakennusmateriaaleilla.  Sen sijaan yleinen viisaus, että ”Arkkitehdit voivat pelätä ilmaisemasta arvostelmiaan – ja peittävät sen toiminnallisella, rakenteellisella tai taloudellisella syyllä”, on edelleen huomionarvoinen. On kuitenkin otettava huomioon, että se kertoo lähinnä lopputuloksesta, eikä välivaiheista – lopputulos on useiden asiantuntijoiden työpanoksen summa, jonka kokoonpanevana voimana arkkitehti pyrkii yhdistämään saamansa vaikutteet huolelliseksi arkkitehtuurisuunnitelmaksi.

Kirjoituksessaan Insinöörien koulutuksesta vuodelta 1958 Arup kirjoittaa, että ”yliopistokoulutuksen perusopetuskurssit olivat jo puoli vuosisataa sitten ylitäysiä, tästä syystä harkinnassa oli matematiikan opetuksen vähentäminen – enemmän luovaa suunnittelua.” Hämmästyttävällä tavalla tämä on melko tarkka kuvaus tämän päivän Suomen rakennesuunnittelun diplomi-insinöörikoulutuksesta. Teoreettisen käytännöstä kaukana olevan matematiikan ja rakennusfysiikan opetus on nykypäivinä merkittävä kynnys opintojen loppuun suorittamiselle. Luovaa suunnittelua on opetusohjelmassa vasta vähintään kolmen vuoden kestävien kandidaattiopintojen jälkeen, eikä siinäkään määrin luovana, kuten arkkitehtuuriopetuksessa. Koulutustarjonnassa nykyään siten mielestäni puuttuu välimuoto hyvin epämuodollisen mielikuvapainotteisen arkkitehtuuriopetuksen ja teoreettisen laskentapainotteisen diplomi-insinööriopetuksen väliltä. Tällä on tietenkin laskevaa vaikutusta molempien ääripäiden kehittämisessä.

Arkkitehti ja insinööri oli vuonna 1959 Arupin valittu kirjoitus. ”Arkkitehdin ja insinöörin työssä on paljon yhteistä: itse asiassa voi sanoa, että työ on oleellisesti samankaltaista – valmistaa piirroksia ja spesifikaatioita / määritteitä, jotta voisi mahdollistaa muiden ihmisten pystyttää tiettyjä rakenteita tai rakennuksia ja valvoa niiden pystyttämistä.” Olen tästä periaatetasolla samaa mieltä, mutta kuvaus ei riitä kattamaan arkkitehdin luovaa työtä, jossa visuaalisilla ja plastisilla taiteilla, niiden soveltamisella sekä kokeilemisella on merkittävä rooli. Sen sijaan toteutustasoa määritelmä riittää hyvin kuvaamaan. ”Hankaluus, jonka tämän päivän designerit kohtaavat, on se tietämys, joka vaaditaan, jotta moderni rakennus tai rakenne voidaan suunnitella, on liian kattavaa, jotta yksi mieli voisi hallita sen. Näin, koska viime sadan vuoden aikana on tekniikka kehittynyt valtavasti ja sen seurauksena design on tullut tärkeämmäksi, sen ohella vielä monimutkaisemmaksi. Vanhanaikainen rakentaminen luotti perinteeseen opastuksena”.  Tästä olen osittain samaa mieltä historiallisena mallina, mutta viimeisen vuosikymmenen jälkeen olen havainnut, että yksi henkilö voi hyvinkin hallita tuhannen neliön rakennussuunnittelun arkkitehtuuritasolla, kunhan mukana ovat riittävät tekniset konsultit ja tekninen kehitys on sallinut sellaisten isompien rakennuskohteiden suunnittelun yksin, joihin ennen tarvittiin suurempi työryhmä, mutta tämä koskee lähinnä arkkitehtuuripääsuunnittelua, ja edelleen vallitsee tietenkin vanhankantainen työnjako, jossa suuremmassa rakennuksessa tarvitaan edelleen rakennusinsinööri laskemaan kuormia sekä auttamaan rakennesuunnittelussa ja LVIS- sekä muita suunnittelijoita tarvitaan mukaan työryhmään. Mielestäni se arkkitehtuurisuunnittelun kapasiteetti, jota yksi henkilö voi hallita, on kasvanut, mutta teknisen työryhmän koon tarve on kasvanut. Tietenkin ymmärrän, että monet arkkitehdit kokevat itsensä epävarmaksi ja siksi haluavat jakaa vastuutaan suunnittelemalla isommassa työryhmässä, mutta joka tapauksessa laki määrittää, että vastuuta ei saa pakoilla, vaan aina pitäisi olla osoitettavissa yksi henkilö, joka pohjimmiltaan kantaa päävastuun jostain yksittäisestä kysymyksestä. Myös on niin, että näennäisestä vastuun hajottamisesta sekä epäkoherentista suunnitelmasta seuraa useimmiten suunnitelman persoonattomuus.

Samassa kirjoituksessa Arup arvioi, että ”kontrastina, moderni tekniikka erottuu siten, että jokainen askel, joka otetaan kohti päämäärää, on huolellisesti suunniteltu etukäteen ja design on avain kaikkeen tähän suunnitteluun. On todistettu uudelleen ja uudelleen, että on edullisimpaa ajatella ja suunnitella etukäteen ennen rakentamista, kuin rakentaa yrityksen ja erehdyksen kautta. Suunnitelmaa ei voida luoda ilman intiimiä tietoa tarkoista toiminnallisista vaatimuksista – jotka taas riippuvat teknisistä mahdollisuuksista – vaan myös kaikista moderneista rakenteellisista tekniikoista ja työtä säästävistä laitteista, mukaan lukien tuotanto-insinöörisuunnittelu. Lisäksi, tietenkin kaikki mitä rakennetaan, joko rakennus tai insinöörirakenne, asettaa esteettisiä ongelmia. Vastaus näihin ongelmiin, kuten usein, voidaan löytää ainoastaan erityisasiantuntijoiden yhteistyöllä. Tässä on kuitenkin suuri vaara; ”Suunnittelukomitea” ei ole käytännöllinen. Prosessi painottaa tai punnitsee etuja ja haittoja lukemattomista tärkeistä ja vähäisistä mahdollisuuksista eikä sitä voida laittaa paperille tai lukuiset eritaustaiset suunnittelijat eivät voi argumentoida sitä – siitä ei tulisi loppua. Sen täytyy olla enimmäkseen intuitiivista ja se tarkoittaa, että sen täytyy tapahtua yhdessä aivossa, jolla on pääsy kaikkeen tarvittavaan asiantuntijatietoon ja neuvoja käsittelemään tarvitaan auktoriteettia, jotta voi tehdä lopulliset päätökset. On aina ollut totta, että todella loistavat työt kantavat jälkeä vahvasta persoonallisuudesta, joka on hallinnut suunnittelun evoluutiota. Aiemmin oli jako, että arkkitehdit keskittyivät tilalliseen järjestykseen ja estetiikkaan ja insinöörit keskittyivät tehtäviin, joissa toiminnalliset vaatimukset olivat helposti lausuttuja. Nykyään tämä jako ei ole käytännöllinen – arkkitehtuurissakin kaikki tehtävät tarvitsevat rakenteen, sähkön, lämmityksen, akustiikan jne.” Olen melko pitkälti samaa mieltä Arupin kanssa siitä, että arkkitehdin tulisi harjoittaa ammattiaan itsenäisenä suunnittelijana. Suunnittelukomitea-ajattelu lähti liikkeelle osin 1960 -1970-luvuilla, kun arkkitehtuuria oli toteutettu hyvin rationaalisina kokonaishankkeina, jotka pohjautuivat eräänlaisten komiteoiden suunnittelemiin lähiöihin. Ajatuksena siis oli muuttaa olemassa olevia ”komiteoita” maallikkomuotoon. Useimmiten tosin maallikot olivat kykenemättömiä tekemään ratkaisevia päätöksiä ja siten kyseessä oli enemmänkin neuvoa antavat toimikunnat, jotka toivat esille käyttäjien toiveita. Olen itse myös samaa mieltä siitä, että suunnitelmista pitäisi olla päävastuu pääsuunnittelijalla ja häneltä ei vaadita kaiken visuaalisen tiedon redusoimista lauseiksi tai kaavoiksi. Partituurina voi hyvinkin toimia monimutkaiset visuaalisessa hahmossa olevat piirrokset, joiden lukeminen edellyttää ammattitaitoa.

”Arkkitehdillä tulee olla insinööritieteiden tajua: hänen tulee ymmärtää voimakolmio (jolla lasketaan teoreettisia kuormia). Insinöörin tulisi hallita muoto ja mittasuhde. Paras tapa molempiin on käytännön yhteistyö: pitkäaikainen yhteistyö paranee kokemusten kasvaessa. Yhteistyön perusta voidaan ehkä aloittaa jo koulussa.” Useissa tuntemissani arkkitehtikouluissa näin tehdäänkin. Oman kokemukseni mukaan arkkitehtikouluissa rakenneinsinöörillä on melko vähäinen rooli opetuksessa – pyritään saavuttamaan lähinnä minimitaso. Toki voimakolmion perusteet opetetaan jo ensimmäisellä vuosikurssilla, mutta diplomi-insinöörille opetettavat voimakolmiot – staattiset ja dynaamiset kuormat ja niiden rakenteet – ovat aivan erilaista vaatimustasoa. Omaperäisen ratkaisun löytämisessä on varmasti mielipide-eroja, ja ratkaisun etsiminen vie sekä aikaa, että ei ole rutiininomaista. Mielestäni rakenteiden tuotekehittelyä ei arkkitehtikouluissa hallita yhtään. Rakenteet ovat pääasiallisesti lainattu vanhemmista toteutetuista kohteista. Varsinkin mitä vaativimpiin suunnitteluharjoituksiin edetään, sitä vähemmän opiskelijat hallitsevat suunnitelmiensa yksityiskohtia ja niiden toteutuksen perusteita. ”Arkkitehdin tulisi olla osin insinööri ja insinöörin osin arkkitehti – näin he ymmärtäisivät paremmin toisiaan.”

”Arkkitehtuurin luonteeseen kuuluu soveltava tiede, jossa taiteeseen vaikuttaa muoti, muuttuva maku, teoriat, ideologiat, omat käsitykset – ne voivat olla insinöörille vaikeita. Arkkitehdit painottavat veistoksellisuutta, klassisuutta tai formalistisuutta – heille rakenne on täysin se, mitä he haluavat sen olevan, he kaipaavat tiettyjä tilallisia ja visuaalisia efektejä – insinöörin työtä on yrittää mahdollistaa se arkkitehdeille. Jos insinööriä pyydetään tekemään väkivaltaa rakenteelle hänelle epämääräisestä syystä, silloin yhteistyö ei ole onnellinen. Toisen koulukunnan mukaan arkkitehtuurin tulisi kasvaa rakenteesta ja he ovat innokkaita antaessaan insinöörille täyden vapauden. Tällöin ongelma on, että arkkitehdilla ei ole arkkitehtuurista kontrollia, mikä on huonoa. Variaatioita yhteistyöhön on paljon: joskus insinööri on arkkitehtia parempi, joskus arkkitehdilla on mielikuvituksellinen ote, jossa insinööri ei seuraa perässä. Usein insinöörillä on ikävä velvollisuus rajoittaa arkkitehtien innostusta uusiin rakenteellisiin muotoihin. Johtajuudella on ratkaiseva merkitys.” Olen itse kotimaassa huomannut, että insinööritoimistoissa on nykyään syntynyt samanlainen kiinnostus muoti-ilmiöiden matkimiseen, mikä oli ennen tyypillistä arkkitehtitoimistoille. Varsinkin esimerkiksi uusien siltojen suunnittelussa, kuten WSP:n ja vastaavien kansainvälisten konsulttiyritysten töissä, on monesti korostettu muodikkuuden tavoittelua jäljittelyllä laadun kustannuksella. Tietenkin se kasvattaa yrityksen suunnittelupääomaa, mutta mielestäni saavutetut edut ovat näennäisiä, jos ne pohjautuvat vain näennäiseen tuotekehittelyyn. Vastaavasti toinen vastaava trendi on siinä, että monet arkkitehdit ovat ottaneet itselle roolin dekoraattoreina, eli koristelijana. Jos oleellista on yksinkertainen perusmuodon valitseminen ja huomion kiinnittäminen vain sen koristeluun, pidän ratkaisuja alempiarvoisena, kuin varsinaista tilallisen ja rakenteellisen muodon tilallista synteesiä. Kolmas ääripää, jossa arkkitehtuuri on diktaattorina, esiintyy mielestäni siinä muodossa, että allekirjoitustyyliä tavoittelevassa arkkitehtiyrityksessä itsetarkoituksellisesti halutaan pitäytyä muodollisten teemojen ja pintakoristelun korostamiseen innovatiivisuuden, tilanhallinnan ja varsinaisen lopputuloksen kustannuksella. Mielestäni neljäs ääripää toimistoissa ovat näennäisen omaperäiset toimistot, joiden kaikki työt näyttävät eri suunnittelijoiden tekemiltä – tämä on kansainvälisessä tarkastelussa yleistä suurissa kansainvälisissä yrityksissä, joissa ei pyritäkään muodostamaan mitään teoriaa, vaan päämääränä on ainoastaan haalia mahdollisimman paljon rakennussuunnittelutehtäviä ja kasvattaa liikevaihtoa.

Arkkitehdin ominaisuuksien määrittelyssä olen Arupin kanssa melko pitkälle samaa mieltä: minun on itse ollut melko vaikeaa saada vakiintuneita arkkitehtejä tunnustamaan tarve arkkitehtuurissa rakenteellisten konseptien ja toteutuksen kehittämiseen. Sen sijaan lukuisat vakiintuneet arkkitehdit ovat olleet enemmän sitä mieltä, että minun tulisi ottaa tavoitteeksi arkkitehtuurin veistoksellinen ajattelu, muoto ja muoti-ilmiöt. Itse kuitenkin olen ollut sitä mieltä, että minun on kannattanut kehittää insinööriteknisiä ratkaisuja hieman edellä, sillä olen itse huomannut, että useimmat veistokselliset, muotoon ja muotiin liittyvät loppuratkaisut syntyvät luonnostaan ilman omaa päämäärää, yleensä vasta suunnitelman edetessä luonnosteluvaiheesta jatkokonsultointiin ja alustavaan toteutussuunnitteluun. Siitä syystä suhtaudun selkeän kriittisesti muodolliseen kisailuun, jossa teknistä konsultaatiota ei haluta lukea mukaan. Kokemuksieni mukaan esimerkiksi suomalaisissa arkkitehtuurikilpailuissa esitetään epärealistista muotokisailua sisällön kustannuksella. Vastaavasti insinöörisuunnittelun suhteen olen yleensä ollut pettynyt siihen, että kiinnostus rakenteiden tuotekehittelyyn on vähäistä – arkkitehdeillä tulisi olla siihen enemmän omakohtaista motivaatiota, jotta he voivat innostaa myös insinöörejä. Mielestäni varsinkin arkkitehtien parissa jää yleensä ymmärtämättä käsite ”väkivallan tekeminen rakenteelle” – arkkitehdin tulisi pystyä toimimaan systemaattisella tavalla, jossa ennemmin varmistetaan rakenne ylimääräisesti kuin tehdään siitä vielä epävarmempi, tämä on myös kustannustehokkaampaa. Jos arkkitehti haluaa leikitellä rakenteella, tulisi siitä tulla luova lopputulos sen sijaan, että se tuottaa pelkkää päänvaivaa tai ylivoimaisen haasteen rakennusinsinöörille.

Arupin mielestä menestyksen vaatimuksia ovat:

1)   Selkeä ja kiistaton laadukas johto

2)   Johtajalla on pääsy kaikkeen oleelliseen tietoon ja neuvoihin

3)   Hänen tulisi voida valita tai ainakin hyväksyä yhteistyökumppaninsa

4)   Näiden tulisi olla tavoitettavissa alusta lähtien

Mielestäni Arup on siinä mielessä oikeassa, että hän kannattaa suunnittelun päämäärien asettamista ja vastuunkantoa. Toinen ääripää olisi hajauttaa vastuu niin, että kukaan ei ole vastuussa kokonaisuudesta, kukaan ei saa kaikkea oleellista tietoa tai neuvoja, yhteistyökumppanit olisivat satunnaisesti valittuja ja heihin ei saa yhteyttä. Tästä jälkimmäisestä toimintamallista minulla on kokemusta lähinnä arkkitehtuurikouluissa, ja tämä on johtanut itselläni lähinnä siihen, että työryhmien yhteiset työpanokset ovat olleet lähinnä keskinkertaisia.

”Asiakas ei oikeasti tiedä, mitä haluaa, ennen kuin arkkitehti on piirtänyt, mitä voi tehdä. Asiakas ei yleensä halua investoida suunnitelmaan paljoa, ennen kuin työ on valmis – näin tärkeät päätökset rakenteesta, ilmanvaihto, sähkö, jne. eivät ole tehtyjä, mikä heikentää suunnittelua. Isot toimeksiantajat ja rakentajat usein itse kehittävät suunnitelmansa. Näissä suunnitelma liittyy yrityksen omiin rakenneresursseihin ja tekniikkoihin – niitä suunnitellaan kilpailukykyisiksi ja kustannusten näkökulmista. Tämä aiheuttaa yleisen käytännön, joka nähdään negatiivisena.” Olen itse sitä mieltä, että nykyarkkitehtien teesi, että asiakkaalle voisi tarjota mahdollista ratkaisua alusta lähtien, on petosta. Tämä edellyttäisi sitä, että toimistolla olisi jo valmiiksi laajat resurssit sekä valmiit monialaiset työryhmät, jotka olisivat alusta lähtien mukana suunnittelussa. Siltä kannalta en näe järkevänä ideaa, että arkkitehti pyörittelee SketchUp:lla veistoksellista volyymia itsekseen, puhuen asiakkaalle kuin lavataiteilija, uskotellen tämän tarkoittavan arkkitehtuurisuunnittelua.

”Asiakkaalle voidaan tarjota mahdollisuus tarkastella useiden arkkitehtien tai insinöörien ratkaisuja ennen suunnittelijan valintaa. Näistä suunnitelmista tulisi tietenkin maksaa palkkaa – samoin kuin työyhteenliittymien asiakkaille.” Suomessa näin voidaan tehdä kutsukilpailuissa, joiden työryhmät valitaan tarjokkaiden joukosta. Avoimissa kilpailuissa ei yleensä ole osallistumispalkkioita ennen kuin loppuvaiheessa ja palkituille. Itse olen sitä mieltä, että arkkitehdillä täytyy olla erityistä kiinnostusta tehdä työtä, joka on ilmaista. Jos hänellä ei ole mielessään korkeaa odotusarvoa palkituksi tulemisesta, ei hänen kannata osallistua avoimiin arkkitehtuurikilpailuihin.

Arupin kirjoitus vuodelta 1961 Selvitys teräsbetonisuunnittelun kehityksestä tuo mielestäni esille historiallisesti hyödyllistä tietoa. ”Teräsbetonin rakenteellinen heikkous jännityksessä voitiin voittaa raudoittamalla se terästangoilla. Joseph Monier (1823-1906) ja Francois Coignet (1814-1888) olivat alalla ensimmäisiä yrittäjiä. Ratkaisua testattiin laboratorio-olosuhteissa ja yhteensopivuus toimi. Tämän jälkeen teoreettinen analyysi on tuonut esille laskentaperiaatteita ja määriteltiin rakennustekniikkoja. Teräsbetonirakenteiden suunnittelussa on yhä ongelmia sen hahmottamisessa ja korvaavana materiaalina rakenneteräkselle sekä puulle. Teräs ja betoni kiinnittyvät tiukasti yhteen, toimivat yhteistyössä rasituksessa ja reagoivat hyvin samalla tavalla lämpötilan vaihteluihin. Teräsbetonille voidaan antaa teräksen vetovahvuus, mitä ei ole pelkässä betonissa. Betoni suojelee terästä kahdelta pääviholliselta: ruosteelta ja tulelta. Ongelmia on: riippuvuus hyvästä työvoimasta, rapautuminen, eristyksen puute, sääalttius ulkonäössä ja raskaus. Teoreettisen analyysin myötä valmistus ja rakentaminen on kehittynyt ja voidaan tehdä monimutkaisempia rakenteita. Uutena jo 55 vuotta sitten olivat tietokoneet, laboratoriotestit ja testausmallit. Betonin laadunkehityksessä Freyssinet kehitti esivalmistetun betonin, muita edistysaskelia olivat lisäainesosat, pintakäsittelyt, jälkijännitys, elementtiteollisuus”. Arup näki tulevaisuuden mahdollisuuksina ”kontrolloidun standardisoinnin, joka mahdollisti arkkitehtuurista ainutlaatuisen koosteen.” Itse olen nähnyt viimeisen 55 vuoden kehityksessä teollisen vaihtelun mahdollisuuden luomisen, tietokonepohjaisen tietojenhallinnan, joka mahdollistaa monimutkaiset toimitusketjut ja vaativat työmaat; uusien rakenneratkaisujen kehittämisen, kuten liittorakenteet. Uutena ovat tulleet kokonaisrakennemallien suunnittelu ja tietomallipohjainen hallinta luonnostelusta suunnitteluun, toteutukseen, käyttöönottoon ja elinkaarihallintaan saakka. Kehitysaskeleet ovat suurimmat toimintatavoissa. Myös variaatioiden määrä on kasvanut sekä muodossa, että ominaisuuksissa, kuten pintarakenteessa, pintakuvioinnissa, väreissä, aukotuksissa ja laajojen kokonaisuuksien hallinnassa. Myös materiaalien kehitys on sallinut avaruusajan jälkeiset ratkaisut ja laajojen tietomäärien hallinnan. Uusina mahdollisuuksina arkkitehdeille ovat tulleet rakennuksen kokonaishahmon vaipan vapaampi geometria ja sen hallinta, tehokkaampi elementtitekniikka ja aikaisempaan vaiheeseen siirtynyt suunnittelun realistisen visualisoinnin hallinta ja vuorovaikutus.

Kirjoituksesta vuonna 1962 Coventryn katedraalista on minulle paremmin avautunut useat suomalaiset opiskelijoiden sekä nuorien arkkitehtien puurakennuskohteet, jopa Aalto yliopiston puustudio kolmella vuosikymmenellä. Coventryn kohde on huomattava jänneväleillä: 24,38 metriä, myös kokonaisuutena se on varsin ainutlaatuinen.

Vuoden 1964 kirjoitus Siltojen suunnittelusta tuo esille, että Ove Arup arvosti siltoja insinööritekniikan käsitteellisen selkeyden vuoksi. ”On äärimmäisen vaikeaa saada käsitystä, mitä itse asiassa tapahtuu enimmäkseen intuitiivisessa suunnitteluprosessissa. Materiaali täytyisi editoida ja dramaattisesti redusoida. On myös mahdotonta muistaa, ellei sitä välittömästi kirjaa ylös. Suunnittelijat eivät ole julkaisijoita, heidän työnsä on suunnitella, ei kirjata ylös.” Olen itse huomannut yrityksen ja erehdyksen kautta samoja näkökantoja. Mielenkiintoinen siltaprojekti Arupilta on toteutumaton Perthin kapeikon silta – itse olen vuosia miettinyt vinoja rakennuksia ja myös Perthin siltaidea oli vino rakenteeltaan. Luonnokset ovat tosin jääneet hyvin siluettimaisiksi. Vinoon rakentaminen oli 1960-luvulta lähtien yleistynyt, sillä kehittynyt laskenta mahdollisti sen. Toteutettu Durhamin katedraalin kävelysilta / Kingsgate bridge on tärkeä Arupin henkilökohtaisten töiden historiassa. Rakenteellinen muotoilu on ollut inspiroiva lukuisille myöhemmille siltasuunnitelmille samoin kun sillä oli yhteys myös Coventryn katedraalin arkkitehtuurisuunnitteluun.

Kirjoituksessa 1964 Arup käsittelee nuoruutensa Tanskaa ja filosofian opiskelua: ”kuinka elämä syntyi materiaalista? Läntiset tieteet ja muut filosofiat, totuuden luonne, esteettiset käsitykset ja käytös” – melko lailla samoja kysymyksiä, kuin filosofiassa mietitään nykyäänkin lukion jälkeen. Kauttaan Tanskassa Arup luonnehtii saksalaiseen konseptiin ”Sturm und Drang” eli kontrollin puute omiin henkilökohtaisiin ongelmiin, tunteisiin ja käytökseen. Arup hylkäsi filosofian sillä perusteella, että ”se pohjautui kirjallisuusviitteiden ympärille pyöriviin käsitteisiin, jotka eivät kiinnostaneet nuorukaista.” Itse olen hämmästyneenä huomannut Ove Arupilla olleen itselleni tuttuja elämänkäänteitä, mikä lisäksi hänen tarinoidensa kiinnostavuutta. Matematiikkaa hän hallitsi, mutta taidetaidot olivat vähän kehittyneet, minkä vuoksi hän ei suuntautunut arkkitehtuuriin. Tässä näen ratkaisevan eron. Arup liittyi Britanniassa MARS- ja Tecton -liikkeisiin, jotka olivat pioneerihenkisiä ryhmiä ja Toiseen maailmansotaan hän osallistui ulkomaalaisena Britanniassa. Arupilla oli aluksi korkeita luuloja omasta mahdollisesta roolistaan Britanniassa, mutta realiteettien pakosta hän joutui mukautumaan sivustakatsojan ja teknisen avustajan rooliin. Sodan loppuessa Arup oli 50-vuotias ja hänen toimintansa alkoi vasta vakiintua sekä laajentua.

Kirjoituksessaan 1965 Ongelma laadun tuottamisessa rakentamisessa Arup kertoo: ”Suunnittelun täytyy varmasti ottaa huomioon toteutus – itse asiassa se ei ole mitään muuta kuin merkki hienovaraisesta rakentamisesta. Niin sekä asiakas että urakoitsija tulevat mukaan suunnitteluun. Se on elävä linkki ketjussa, joka johtaa projektin toteuttamiseen, itse asiassa se on avain rakennukseen. Se sisältää kaikki piirrokset, spesifikaatiot, kuvaukset ja yksityiskohtaiset ohjeet siitä, mitä pitäisi rakentaa ja kuinka se tulisi rakentaa. Jos saamme oikean suunnitelman, silloin saamme oikean rakennuksen. Näin tapahtuu sillä edellytyksellä, että suunnitelma toteutetaan aikomusten mukaan.” Nykyaikaan on tullut mukaan BIM -ajattelu, tietomallityöskentely. Siinä rakennuksesta suunnitellaan mallia, josta voidaan missä tahansa työn vaiheessa katsoa realistinen visualisointi kussakin vaiheessa suunnitellusta materiaalisesta kokonaisuudesta. Tämä työtapa on kehittynyt käytännölliseen vaiheeseen vasta 2000-luvun alkupuolella. Oikeastaan sen esivaiheita oli olemassa jo 1990-luvulla, mutta ei siinä määrin, että se olisi täyttänyt BIM -ajattelun nykyisen kuvailun. Syynä oli, että vasta Windows XP:n kehityksen jälkeen, pikemmin vasta Windows 7:n jälkeen tietokoneiden suorituskyky ja kapasiteetti oli kehittynyt sille tasolle, että ne pystyvät hallitsemaan ja suorittamaan modernin BIM -ohjelman vaatimia prosesseja. Oikeastaan itse ajattelin jo 1990-luvun alkupuolella vastaavalla tavalla, kuin Arupin vaatimuskuvaus kertoo, vaikkakin olen itse alkanut tuottaa suuremmista rakennuskohteista kaikkea tarvittavaa dokumentaatiota yksin vasta myöhempien opintojen ja omien projektien jälkeen. Periaatteessa BIM -suunnittelun idea on tehdä suunnittelun ajattelusta idioottivarmaa, ja siinä on myös se vaara, että se suosii idiootteja: tosiasiassa suunnittelijan pitäisi kyetä hahmottamaan koko projektinsa oleelliset elementit ilman BIM -työskentelyä. Vasta käytännön piirtämisessä ja suurten kokonaisuuksien tarkassa määrittelyssä BIM -työskentelyn edut realisoituvat. Ongelmia tulee myös siinä, kun BIM -mallin kanssa työskentely edellyttää ohjelmistokonsultteja, jotta ohjelmat tuottaisivat juuri oikeat toiminnot ja oikealla tavalla toimivan mallin. Perusongelma nykyäänkin BIM -työskentelyssä on, että on olemassa valmiita työskentelymalleja, jotka eivät sovi kaikkeen suunnitteluun ja yksilöllisten työskentelyratkaisujen tekemistä varten on toteutettava lähes pienoisohjelmia. Toisaalta etuina on, että työskentelyä voidaan kehittää, jakaa ja säilyttää edullisemmin, kuin ennen – myös laajempien kokonaisuuksien hallinta yksin on helpompaa. Myös oikoteitä ja kiertoteitä on olemassa, vaikkakaan ne eivät täyttäisi eurooppalaisia tietomallinnusstandardeja. Arkkitehdin kannalta oleellista on, että hänen on pystyttävä saamaan aikaan toimiva toteutus ja toteutuksen vaatimuksista riippuva rahoitus työskentelylle. Tietokoneella rakennusten piirtäminen ei ole ilmaista: aluksi pitää maksaa lisenssimaksut kaupallisesta luvasta saada ja käyttää ohjelmia; sitten on maksettava lisenssimaksuja ohjelman apuohjelmista ja lisäpalvelusta; varsinaisen ohjelman käyttö ei poista sitä tarvetta, että työskentelyssä on maksettava tulostuksesta; käytännön hankkeissa suurimmat kulut ovat teknisen konsultaation ja ohjelmakonsultaation palkkakulut. Varsinainen arkkitehtityö on nykyään kallista, varsinkin jos siihen sisältyy sekä juridista että taloudellista vastuuta; seuraavaksi ja kaikkein tärkeimpänä on toteutus, joka on uudisrakennuskohteissa kaikkein kallein työvaihe: sekä materiaalit että niiden asentamiseen ja työstämiseen käytettävä työvoima on kallista, myös työn ohjaukseen sisältyvien riskien vuoksi toteuttamisen ohjaus ja valvonta on työn hinnaltaan samaa luokkaa kuin rakentajien työpanos; viimeisenä ja kaikkein tärkeimpänä on rakennuksen käyttö ja elinkaari, sitä voidaan suunnitella, ohjata, valvoa ja kehittää tietokoneohjelmilla luodun mallin pohjalta. Monesti rakennuksen elinkaarikustannukset voivat kasvaa samaan hintaluokkaan kuin rakennuksen ensimmäisen vaiheen valmiiksi saaminen – toisaalta tässä vaiheessa voi kulua useamman sukupolven verran, omistajarakenne voi muuttua ja alkuperäinen käyttäjä voi vaihtaa toiseen rakennukseen.

Arupin mielestä hyveet rakennukselta ovat:

1)   Sen tulisi täyttää tehtävänsä parhaalla mahdollisella tavalla

2)   Sen ei tulisi verottaa resurssejamme enemmän kuin tarpeellista

3)   Sen tulisi rikastuttaa ympäristöämme pikemmin kuin pilata sitä

Suunnitelman lopputulos riippuu:

1)   Suunnitelman pohjalla olevan tiedon täydellisyydestä

2)   Sen aivon laadusta, jossa suunnitteluprosessi tapahtuu

3)   Ongelmaan käytetystä vaivasta

”Arkkitehtuurisuunnittelu on yleensä monimutkaisempaa kuin rakennesuunnittelu – ainakin muutosvoimien ja vaikuttavien voimien osalta. Insinöörirakenteet huolehtivat painovoimasta ja luonnon ilmiöistä, kun taas rakennukset huolehtivat ihmisistä. Ihmiset ovat monimutkaisia. Insinöörin ei tarvitse huolehtia rakennuksen käytöstä – hänelle kerrotaan, mitä tarvitaan.” Tähän lisäisin nykyaikana vielä, että arkkitehdin suunnitelma voi olla käytännössä vain runkopuitteet ja ulko- sekä sisätilojen verhousmateriaalit. Suurimmissa ja monimutkaisimmissa kohteissa, kuten sairaaloissa, rakennuksien sisätilojen pintojen takana ja lattialla liikkuvissa laitteissa on kokonaan toinen systeemimaailma. Tämän monimutkaisuuden hahmottamisessa arkkitehtuurisuunnitteluun asetetaan korkeita odotuksia.

”Tiimityö edellyttää, että kukin tiimin jäsen ymmärtää, mitä muut tekevät ja kunnioittaa heitä; ja he ovat yhdistyneet yhteen päämäärään: tuottaa hyvää arkkitehtuuria. Kaksi päätä ovat parempi kuin yksi, mutta liian monta kokkia pilaa keiton.” Olen itse tästä tiimityön määrittelystä samaa mieltä – olen itse huomannut, että toimivat tiimit ovat yleensä hyvin harvinaisia. Varsin usein tiimien tavoitteenasettelu perustuu vääriin käsityksiin ja varsin usein sinänsä aluksi toimivat tiimit hajoavat myöhemmin keskinäisiin erimielisyyksiin – siksi olisikin hyvä, jos tiimien toimivuus ja vahvuus koeteltaisiin ennen sellaisia projekteja, joiden riitautuminen olisi vahingollista.

Kirjoituksessaan myös vuonna 1965: Rakennussunnittelun ABC, Arup kirjoittaa: ”Suunnittelijan täytyy olla Artist – katsoo ympäristöä tarpeellisesta esteettisestä näkökulmasta; Builder – tietää tekniset ja toteutukselliset realiteetit; Caretaker – huolehtii rakennusten käyttäjistä, heidän tarpeistaan ja määrittää ohjeiston, arvostukset ja ensisijaisuudet ja järjestää tilan parhaiten vastaamaan niitä.” Itse arvioin, että suunnittelijan täytyy nykyään olla myös Futurist – hahmottaa tulevaisuuden kehitystä ja sen tarpeita; Planner – ymmärtää tulevaisuuden kaavoituksen varaukset ja ottaa osaa sen kehitykseen; Negotiator – osaa välittää eri tahojen ilmaistuja sekä ilmaisemattomia tarpeita ja odotuksia sekä muodostamaan niistä synteesejä.

Vuoden 1966 kirjoituksessa Taide ja Arkkitehtuuri Arup kertoo: Frank Lloyd Wright on todennut, että insinööri on vain erään kaltainen turhautunut arkkitehti. Tämä lausahdus kuulostaa päällisin puolin vitsiltä, mutta toisaalta paljastaa sen realiteetin, että monet insinöörit on käytännössä simputettu toteuttamaan vain hyvin yksinkertaisia ratkaisuja, sillä heille ei ole annettu muuta vaihtoehtoa. Sen sijaan Arup itse on päässyt toteuttamaan monia ratkaisuja vapaammin käsin, mikä kehitti häntä suunnittelijana. Arup on puolestaan itse todennut, että ”jos hänestä olisi tullut arkkitehti, hän olisi ollut turhautunut insinööri.” Tässä hän on siinä määrin oikeassa, että koska hän ei itse kokenut itsellään olleen taiteellisia lahjoja, olisi hän todennäköisesti joutunut simputetuksi toteuttamaan vain yksinkertaisia ratkaisuja, sillä hänelle ei oltaisi ominaisuuksien vuoksi tarjottu mahdollisuuksia toteuttaa suunnitelmiaan lahjakkaiden rakenneinsinöörien kanssa. Asian realiteetit kuitenkin paljastavat, että kysymys arkkitehdistä ja insinööristä ei ole näin yksinkertainen. Entisaikaan ja nykyään varsinkin Saksassa Technische Universität-koulutuksessa on ollut yleistä, että rakennussuunnittelija on ollut sekä arkkitehti että diplomi-insinööri – tällöin kuitenkin opintopolut ja opintorakenne on tukenut tätä järjestelyä, mikä nykyajan Suomessa on yhä harvinaisempi ratkaisu – sen sijaan molemmilla aloilla painotetaan maisteritutkinnon jälkeisiä tohtorinopintoja opintopolkuna. Käytännössä on myös ollut kyseenalaista, että jos on samalla sekä keskinkertainen insinööri, että keskinkertainen arkkitehti, onko silloin yhdistelmästä hyötyä? Voisi sanoa että vain harvat insinööriarkkitehdit onnistuvat nykyajan voimakkaammin eriytyvässä ja kasvavan fragmentaarisessa maailmassa. On lisäksi koulutuspolkujen kannalta melko selvää, että insinööriarkkitehtikoulutuksessa opiskelija turhautuu jommankumman koulutuspolun kanssa: taiteilijaorientoitunut pettyy insinöörikoulutuksen perustieteellisyyteen ja insinööriorientoitunut pettyy arkkitehtuurikoulutuksen vapaaseen taiteelliseen puuhasteluun. Toisaalta yhdistämällä jompaakumpaa vahvaksi sivuaineeksi voitaisiin saavuttaa toimiva kompromissi, joka tukisi ammatillista pärjäämistä. Käytännössä kuitenkin tällaisen vahvan sivuaineen yhdistäminen sopisi vain murto-osalle opiskelijoista – useimmille pakollisetkin tutustumiskurssit voivat tuntua liialliselta. Ove Arup näki itsensä ”Arkkitehtien konsultoivana insinöörinä”. Hänen mukaansa ”arkkitehtuurilehdistö, arkkitehtuurikriitikot ja arkkitehtiopiskelijat kaikki innostuvat uusista veistoksellisista muodoista, Le Corbusierin viimeisimmistä visioista, Miesläisestä estetiikasta tai Louis Kahnin torneista, mutta harvat näyttävät olevan kiinnostuneita, toimivatko ne ja ihmisistä, jotka asuvat näissä mestariteoksissa”. Nykypäivänä muuntaen toteamuksen vastaamaan tämän päivän arkkitehtuurikeskustelua sanoisin, että ”Arkkitehtuurilehdistö, arkkitehtuurikriitikot ja arkkitehtuuriopiskelijat kaikki innostuvat uusista veistoksellisista muodoista, viimeisimmistä robottivisioista, 3D-tulostetusta estetiikasta tai sortuvan laatikkopinon näköisistä sommitelmista, joilla tuhannet arkkitehdit pyrkivät keskenään kilpaillen kamppailemaan maailman tärkeimmän arkkitehdin asemasta. Kuitenkin harvat suunnittelijoista ovat kiinnostuneita rakennuksista sen jälkeen, kun he ovat ajaneet toiminnallisuussimulaatiot sekä käyttötestit lävitse ja luovuttaneet asiakkaalle tietomallin rakennuksesta ja he eivät ajattele niiden rakennuksissa asuvien tai työtä tekevien omia mielipiteitä, joille ei ole oleellista, onko rakennus arkkitehtuurilehden tai -kirjan kansikuvana.”

Vuoden 1966 BBC:n haastattelussa ”Erikoinen rakentaminen” O.A. mainitsee samasta asiasta, kuin Vitruvius: arkkitehdit Brunel ja Paxton suunnittelivat myös koneita rakennusten suunnitteluun. Amerikassa yrityksissä on aivopesua: henkilöstöä kysellään – organisaatioihin halutaan paikkaansa sopivia ihmisiä, jotka ottaisivat korporaationsa liiketoiminnan elämänsä perustaksi – Amerikan suuryritykset eivät etsi poikkeuksellisia ihmisiä, vaan niitä, jotka sopivat yhteen. Utzonin Sydneyn Oopperan insinöörityö vei Arupin työryhmältä 350.000 tuntia – se ei tietenkään ole ilmaista, kustannus oli kymmeniä miljoonia puntia nykyrahassa. Jos työtä tehtäisiin seitsemän vuotta täyspäivästä työtä, tarvittaisiin 30 hengen työryhmä. Tietokoneiden käyttö oli uranuurtavaa, todennäköisin esikuva nykyarkkitehdeille, kuten Gehryn teorioille, oli Sydneyn Oopperatalo. Rakennus maksettiin lottopelijärjestelmän rahankeräyksellä. Katto koostui 2500 elementtisegmentistä, kattotiiliä oli miljoona ja kattopaneeleita asennettiin 5000 kappaletta. Arupin visiona oli: ”Ihmiset tarvitsevat inspiraatiota.” Tämän haastattelun aikaan tosin O.A. oli 71-vuotias ja hänellä oli puolen vuosisadan mittainen suunnittelu-ura takanapäin. Hänellä oli työn aikaan myös suuri ”nälkäinen” ja kokenut toimisto.


 

Sydneyn oopperan leikkauspienoismalli

 

Kirjoituksessaan Estetiikka ja insinööri myös vuodelta 1966 Arup kirjoittaa, että ”Menneiden vuosisatojen insinöörit olivat varmasti hyvin kiinnostuneita tekemään rakenteensa näyttämään kauniilta.” Tässä olen samaa mieltä – puhutaan myös anonyymeistä design-suunnittelijoista ja arkkitehdeistä. Ihmiskunnassa on valtavan paljon suunnittelijoita, jotka ovat suunnitelleet kaikki fyysisessä ympäristössä näkemämme ihmisten tekemän esineet, rakenteet, infrastruktuurin, maisemoinnin ja jopa puuston kehittämisen. Heitä tulee harvemmin ajatelleeksi. Myös arkkitehtuurissa tunnetaan paljon insinööritoimistojen suunnittelemia kohteita, joita yleisesti luullaan arkkitehtien suunnittelemiksi, monesti täysin paraatipaikalla, kuten vaikkapa Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Tunnetuin esteettisesti korkeatasoinen insinööri oli Gustav Eiffel – vaikka hänen suunnittelemaansa tornia Pariisissa pidettiin omana aikanaan hirveänä ja rumana, nähdään siinä nykyään korkeatasoista estetiikkaa ja pysyviä kulttuuriarvoja. Arup arvioi: ”Hyvää suunnitelmaa tulisi tarkastella syntymähetkellä, kun se syntyy piirustuspöydällä tai jopa suunnittelijan mielikuvituksessa.” Tämä ei tietenkään tarkoita, että arkkitehtien tai insinöörien tarkkailulla saataisiin varmoja tuloksia aikaan, vaan pikemminkin edellyttää arvioivaa keskustelevaa vuorovaikutusta ja ajankohtien sekä aikakausien huomioimista.

OA: ”Suunnittelupäätökset ovat osin intuitiivisia ja vaikeaa kääntää sanoiksi. Arvioijilla on yhteys vain omaan kokemuspohjaansa.”

TP: Luomishetken arviointi on aina vaikeaa, siihen tarvitaan myös luottamusta ja luovan toiminnan ymmärtämistä.

 

OA: Esimerkin omainen tie tuottaa hyvää suunnittelua ja käyttää paljon ajattelua sekä työtä siihen ja antaa ongelman laadun määrittää ratkaisun: Kuinka suunnitella eteläaasialainen Lota eli rituaalinesteastia:

 

• Optimimäärä nestettä noudettuna, kannettuna, kaadettuna ja säilytettynä määritetyissä olosuhteissa

 

• Kahvaa pitävien käsien koko, vahvuus ja sukupuoli

 

• Kuljetustapa: pää, olkapää, käsi, kori tai vaunu

 

• Tasapaino: painopiste tyhjänä, painopiste täynnä, tasapaino kun käännetään tai kaadetaan

 

• Virtausdynamiikka kaadettaessa, myös täytettäessä sekä puhdistettaessa ja monimutkaiset liikkeet kuljetettaessa päällä – nopeasti ja hitaasti

 

• Sen veistoksellisuus, kun se sopii käden kämmeneen ja lantion kurviin

 

• Sen veistoksellisuus täydentämässä rytmistä liikettä kävelyssä tai staattinen sijainti lähteellä

 

• Avautumisen suhde volyymiin säilytyskäytössä ja muiden nesteiden kuin veden suhteen

 

• Avautumisen ja sisäkaarteen koko suhteessa puhdistamiseen

 

• Tekstuuri sisäpuolella ja ulkopuolella puhdistamisen ja tunteen kannalta

 

• Lämmönsiirto – voidaanko siihen tarttua, jos neste on kuumaa?

 

• Kuinka miellyttävältä se tuntuu, silmät suljettuna, silmät avattuna

 

• Kuinka miellyttävältä se kuulostaa, kun sitä isketään toisella astialla, asetetaan maahan tai kivelle, tyhjänä tai täytenä – tai täytetään

 

• Mikä on mahdollinen materiaali?

 

• Mikä on sen kustannus toiminnan kannalta

 

• Mikä on sen elinkaaren kustannus

 

• Minkä tyyppinen investointi on – materiaalin tarve, tuotteena ja jätteenä

 

• Kuinka materiaali vaikuttaa sisältöönsä jne.

 

• Miltä näyttää, kun aurinko heijastaa siihen

 

• Miltä tuntuu omistaa se, myydä se tai antaa se?

TP: Listaa voi jatkaa nykyisen tietämyksen pohjalta:

• Hiilijalanjälki – valmistuksen ja elinkaaren ympäristövaikutukset

• Rikkoutumistavat ja kestävyys tapaturmissa

• Materiaalivaihtoehdot ja materiaalien valmistuksen raaka-ainepolut sekä vaikutukset

• Valmistuksen ja käytön sosiaalinen jalanjälki

• Muiden kulttuurien näkemät merkitykset tuotteessa ja kansainvälisessä nykykulttuurissa

• Historialliset vertauskohdat ja niiden ainutkertaisuus – vertaus maailman suurimpien museoiden kokoelmiin

• Suunnitelman omaperäisyys, mahdolliset tarinat suunnitelman synnystä ja kehityksestä

• Pakkaus ja kuljetus suurissa erissä

• Tuotteen kysyntä, kausiluonteisuus, sesongit – valmistuksen, säilytyksen ja toimituksen vastaus kysyntään

• Tuotannon kannattavuus lyhyellä ja pitkällä aikavälillä

• Tuotteen merkintä ja kansainväliset vaatimukset – mahdollinen tarve sarjanumeroille tai tuotantoerien merkitsemiselle ja tämän viranomaistarpeet

• Ympäristö- ja käyttöturvallisuusvaatimukset

• Tuotteen kuvauksellisuus

• Esineen tarina käytössä ja sen kehittäminen

• Käyttöturvallisuus ja väärinkäyttömahdollisuudet sekä käytön ohjaus suunnittelulla

• Käyttöohjeen laadinta

• Tuotteen myyntipakkaus ja sopivat kuljetustavat ostamisen jälkeen

• Variaatioiden lisääminen tuotantoon myöhemmissä vaiheissa

• Tuotannon sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset, kustannusketju ja verotusketjut

• Esiintyminen kulttuurissa, mainoksissa, verkkomyynnissä ja sosiaalisissa medioissa

Vuoden 1967 kirjoituksessa ”Arkkitehtuuri on sairas: tulisiko se herättää henkiin?” Ove Arup kirjoittaa: ”Et voi kuvitella kahta maalaria tekemässä samaa kuvaa, tai kahta veistäjää työskentelemässä saman patsaan kanssa lukuun ottamatta mestari ja oppilas tai palvelija-suhteessa. Sama on totta minkä tahansa arkkitehtuurityön kanssa, joka pyrkii muuttumaan Taideteokseksi – taiteellinen kontrolli pitäisi mieluiten jättää mestarille. Tämä on tapa, jolla Arkkitehdit yhä haluavat työskennellä.” Tämä pätee pääasiassa nykyäänkin – suunnitteluun. Pääsuunnittelijan täytyy nykyäänkin kantaa vastuu suunnitelmasta. Silti monimutkaisissa projekteissa voidaan nykyään hyödyntää Tietomallisuunnittelua, BIM -mallin kanssa työskentelyä, jossa samaa suunnitelmaa voi samanaikaisesti samassa digitaalisessa työmallissa muokata kymmenet suunnittelijat, ei vain yhdeltä, vaan useammalta alalta ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa verkon välityksellä. Tämä asettaa nykyään uudet haasteensa. Käytännössä kuitenkin pääsuunnittelija on nykyäänkin vastuussa BIM -mallista – koordinaatio on vain siirtynyt palavereista ja tapaamisista nopeatempoiseen verkon välityksellä työskentelyyn. Arupin mukaan ”arkkitehtuurin ammattikunta on hylännyt varman rakentamisen ja suosii glamourista taiteellisuutta tavoittelevaa ilmaisua. Tämä on kuitenkin vain pieni vähemmistö ammattikunnasta. Designin ja toteutuksen välillä on kasvava kuilu. Design tarkoittaa keksimistä, valitsemista, prioriteettien asettelua vaikuttaen kompromissiin, synteesiä ristiriitaisista tavoitteista. On vaikeaa vaikuttaa synteesiin, joka on lähinnä ihmisten päässä ja jota ei voi kommunikoida.” On kiinnostavaa havaita, että muutos havaittiin jo puoli vuosisataa sitten, siltä kannalta nykyarkkitehtuurin ei voida oleellisesti väittää muuttuneen glamourtaiteen suuntaan.

Vuoden 1967 kirjoituksessa ”Edistysaskeleet insinööritaidossa” Arup kirjoittaa: ”Olettaen, että puhumme edistyksestä viimeisen kymmenen vuoden aikana, ei ole juuri mitään radikaalisti uutta. Suurempi kiinnostus laajan mittakaavan kaavoitukseen johtaa isompiin töihin, isompiin suunnittelutoimistoihin ja isommat yksiköt tekevät mahdolliseksi esittää suuremman määrän toistuvaa prosessia tai yksiköitä, jotka taas ovat pohjana rakentamisen rationalisointiin. Kehityksen esteenä on ollut rakentamisen pirstaleistuminen, design-päätösten jako lukemattomille auktoriteeteille, ammatteihin ja yrityksiin, jotka itse valvovat itseään ja määrittävät toimintasääntönsä.” Arup oli osin oikeassa, mutta kun henkilökohtaiset tietokoneet keksittiin muutamia vuosia myöhemmin, alkoivat ne kehittyä 1980-luvun aikana huomattavasti ja kehitys oli eksponentiaalista seuraavien kolmen vuosikymmenten aikana. Puolestaan nyt 2016 on laitteistojen sekä ohjelmistojen kehitys osin jämähtänyt taas paikalleen ja tuntuu siltä, että niissä ei ole kehittämispotentiaalia lähivuosien tekniikoilla – se mitä tarvittaisiin, olisi käyttökulttuurin kehittäminen ja laajentaminen. Odotukset ovat korkealla 3D-tekniikoiden suhteen, ehkä liiankin korkealla, mutta suurimmat rajoitteet eivät liity siihen, mitä tekniikoilla voi saada aikaan, vaan käyttökustannuksiin. Voisi siten olettaa, että seuraavan vuosikymmenen kehitys pääasiallisesti liikkuu sen ympärillä, miten toimintakulttuureja voidaan kehittää ja kustannuksia laskea.

Yksi Arupin lanseeraama käsite oli Totaalinen Design. Vuoden 1968 kirjoituksessaan ”Totaalisen designin tiimit” Arup kirjoittaa: ”Käsitys siitä, että siviili-insinöörin tai rakenneinsinöörin osuus rakentamiseen on melko uutta - on osin väärä.” Arup ei käsittele tässä kirjoituksessa sitä, että arkkitehtuurin historiassa on pari tuhatta vuotta vanhoja kohteita, joiden suunnittelussa on ollut pakko olla rakennesuunnittelijoita vastaavia asiantuntijoita. Arup puhuu vain ammattijaosta, mutta ennen käytettiin eri termejä sekä toimintatapoja, kuin Newtonlaisen fysiikan synnyn jälkeen. Tavallisista taloista vastasivat rakentajat – kartanoista ja tärkeistä julkisista rakennuksista vastasivat arkkitehdit eri periaatteilla. Renessanssiin saakka määritettiin yrityksen ja erehdyksen kautta suhdelukuja, mutta vasta laskennan ja staattisen fysiikan kehittymisen jälkeen mukaan tuli rakennelaskentaa. Nykyään tietokonepohjaisella laskennalla voidaan varauksilla määrittää hyvinkin monimutkaisten rakenteiden kuormia sekä tehdä simulaatioita esimerkiksi rakennusosien poistumisen vaikutuksista koko rakenteeseen.

Kirjoitetussa puheessaan Rakenneinsinöörin maailma vuonna 1968 Arup kertoo tarinaa Ernest rakenneinsinööristä, jonka kaikki ideat kaatuivat. Teksti on allegorinen omaelämänkerta.

”Urheilullinen elementti, seikkailu idean saamisesta, jännitys voittaa kilpailijat arvostuksessa, riski tarjota pientä summaa työstä – kaikki tuo merirosvohenki on mennyt”. – Tekstissä on Toisen maailmansodan jälkeisiä omaelämänkerrallisia elementtejä – mihin hänen uransa olisi voinut loppua, jos hän olisi ollut totinen.

”Jos toistat samaa prosessia, käytät samaa komponenttia tai samaa detaljiratkaisua kerta toisensa jälkeen, voit perustaa tuotannon ja suorittaa monimutkaiset prosessit edullisesti ja erityisesti: voit säästää ammattitaitoista työvoimaa.” Tähän samaan pohjautuu se etu, mitä on suunnittelupääomalla ja siitä, miksi toteuttavat vakiintuneet toimistot pystyvät tarjoamaan saman työn edullisemmin, kuin aloittelevat toimistot ilman omaa suunnittelupääomaa.

”Olisi etu, jos ihmiset voitaisiin standardisoida saman kokoisiksi, painoisiksi ja muotoisiksi – samoilla mieltymyksillä ja mauilla, he eivät olisi enää ihmisiä, mutta ajatelkaa, kuinka paljon rahaa säästäisimme.” Sama prosessi on osin standardisoinnissa. Rajan määrittäminen on ongelma. Arupin mielestä standardisointi on paha itsessään.

”Designtyyppejä ovat: nääntynyt suunnitelma: köyhä teknologisesta tietämyksestä, joka olisi parantanut sitä. Insinöörit kutsutaan liian myöhään jo valmiiksi nääntyneeseen suunnitelmaan tai suunnittelijat eivät tunne työtään tai ota vaivaa konsultoida niitä, jotka tietävät.” Ongelma on tuttu itselleni. ”Toinen designtyyppi on pakotettu tai yksipuolinen (vino) suunnitelma: asetettu arkkitehtuurin formalismin päällystakkiin tai rakenteelliseen akrobatiaan tai asiakkaan ennakko-oletukseen, häiriten ensisijaisuuksien tasapainoa.” – Tätä itse noudatan harvoin, mutta lukuisat vakiintuneet nimekkäät suunnittelijat ovat tässä mallissa kiinni. ”Kolmas tyyppi on irrallaan oleva suunnitelma – kun luonnollista synteesiä ei saavuteta yrityksen puutteessa tai yhteistyön puutteessa kovettuen, seurauksena ovat jakaantuneet, nipistetyt tai paikatut suunnitelmat. Jakaantunut suunnitelma jaetaan useille suunnittelijoille tai yrityksille, jotka tuskin kommunikoivat toistensa kanssa.” – Tämä malli on Suomessa yleistynyt kauppakeskusrakentamisessa sekä aluerakentamisessa.  ”Nipistetyt suunnitelmat ovat sellaisia, joissa taloudellisesta ankaruudesta johtuen laiva pilataan huonolla tervalla”. – Tämä malli on enemmänkin suomalainen sääntö rakennussuunnittelussa, jossa budjettia karsitaan ja tilaohjelmaa pienennetään aina siirryttäessä toteutusvaiheeseen. ”Paikatut suunnitelmat ovat sellaisia, joissa asiakas muuttaa yhteenvetoa tai lisää siihen tai arkkitehdilla on parempi idea tai lisätieto tulee, joka jotenkin kiinnitetään suunnitelmaan ilman ottaen yhtä suuntaa, joka voisi taata kunnollisen tiedon sulattamisen; kuten aloittaen uudelleen taas tiedolla mielessä ja arvioiden tehtyjä päätöksiä. Luonnollisesti tämä ei kaikissa tapauksissa ole mahdollista, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että tulos on paikattu.” Itse arvelisin, että paikattu suunnitelma kuvaa melko usein jatkokehittelyissä esiintyviä ongelmia.

Itse arvioisin muita designtyyppejä olevan Suomen kokemusten perusteella: ”Paisunut suunnitelma” – suunnitelman kustannukset jopa moninkertaistuvat, mutta asiakkaalla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin maksaa. ”Muualta siirretty idea” – suunnitelman idea on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan ja on menettänyt alkuperäisen sisältönä, sitä voidaan pahimmillaan mainostaa suurien kohteiden osalta ”Suomen Manhattaniksi tai Chicagoksi” tai Suomen parhaimmaksi uudeksi rakennukseksi. ”Rakennusvirhe jo syntyessään” – suunnitelma on rakennusfysikaalisesti viallinen jo valmistuessaan, joka johtuu suunnitteluvirheestä. ”Hehtaarihalli pellolla” – massiivinen rakennus, jota ei maisemoida, vaan joka on tarkoitettu käytettäväksi vain sisätilojen osalta, tässä ei ole käytetty ympäristökonsultteja. ”Historiallinen plagiaatti” – rakennustyypissä on vain ulkoisia piirteitä historiallisesta rakennustyypistä, mutta sisätilat tai tilojen toiminta poikkeaa täysin ulkokuoresta. ”Provosoimaan tarkoitettu design” – suunnitelma, jolla on niin kunnianhimoiset tavoitteet muuttaa koko ympäristönsä ja olemaan edelläkävijä, että se on lähinnä ruma sekä sopimaton rasite ympäristölleen, vaikka tuottaakin hyötyä käyttäjilleen. ”Hajotettu kaavoituksen toteutus” – tapa suunnitella alue pienillä kerrostaloilla, joiden kukin suunnittelija pyrkii suunnittelemaan Suomen hienoimman rakennuksen ja vuoden rakennekohteen, mutta alueella ei ole omaa identiteettiä, jonka asukkaat voisivat kokea omakseen.

Ove Arup ottaa esille filosofi C.P.Snown väitteen vuodelta 1959, josta hän on eri mieltä: ”kahden kulttuurin viestinnän romahdus – tieteet ja humanismi – oli pääeste maailman ongelmien ratkaisussa.” Toisena kiistanaiheena Arup ottaa esille Galileon määrittämät tieteen periaatteet: ”Mitata kaikki mitattavissa oleva ja tehdä ei-mitattavasta mitattava”. Arupin mielestä tämä otetaan liian kirjaimellisesti. Hänen mukaansa mittaamattomia asioita pitää osata arvostaa – tuottomotiivia painotetaan liikaa. Esimerkkinä olisi vaikkapa koristeomenapuu tai pihlaja: vaikka ne eivät tuota käytännössä mitään, on niillä sekä maisemallista arvoa ja harva tulee ymmärtäneeksi, että ne parantavat samalla myös hyötyomenapuiden satoa.

Vuoden 1969 tekstissään ”Insinööri katsoo Arkkitehtuuria” Arup harmittelee saatavilla olevan varman ohjetiedon vähäistä määrää. Hän olisi varmaan nykyään ällistynyt, jos näkisi, kuinka paljon arkkitehdeille on tarjolla oppaita ja käsikirjoja – niiden määrää hän ei aikoinaan 1969 osannut ennakoida. Suomessakin on tarjolla jo mainitsemiani RT-tietokantoja ja niiden lisäksi erikoisalojen kortistoja kuten infrastruktuuri, LVI, sisustus, rakennustuotanto ja kiinteistönpito – nämä ovat Rakennustiedon tuotteita. Näiden lisäksi tarjolla on tuotetietoa, urakoitsijatietoa, esteettömyystietoa, sopimustietoa, kustannuslaskentaohjelma, urakkatarjouslaskentaohjelma, projektinhallintaohjelma ja rakennus- sekä työmaaselostusohjelma. Vastaavasti Rakennusinsinöörien liitto RIL on julkaissut käsi- ja oppikirjoja, normeja sekä ohjeita ja erikoisjulkaisuja – näistä mainittakoon normeista Eurokoodi-kirjat. Käsikirjoja on yhtä lailla julkaistu myös ammattikorkeakoulukäyttöön. Olen itse käyttänyt kaikkia edellä mainitsemiani kotimaisia oppaita, mutta tutuimpana on alusta lähtien ollut RT-kortistot – sen hyllymetrin mittaisen aineiston kannattaisi jokaisen käytännön suunnittelijan käydä kokonaan lävitse. Lisäksi on hyödyllistä, jos arkkitehti olisi ainakin kertaalleen lukenut Suomen rakennuslait ja muut ministeriöiden säädösjulkaisut. Tietenkin varsinaiset ongelmat olisivat edessä, jos arkkitehdin pitäisi vaihtaa kokonaan kielialuetta ja valtiota – muissa maissa on kaikki vastaava tieto heidän omilla laeillaan ja kielillään – myös suunnitteluohjeet ja mitoitukset poikkeavat, lisäksi useissa maissa on käytössä omat mittajärjestelmät metrisen järjestelmän rinnalla.

Arup kirjoittaa: ”Arkkitehdit, toisaalta, luonnollisesti haluaisivat säilyttää täyden kontrollin suunnitelmasta – sinun täytyy, kun olet tekemässä mestariteosta, et voi hyväksyä väliintuloa ihmisiltä, jotka eivät tiedä mitään hienommista asioista arkkitehtuurisessa sommittelussa – tai sitä varten, niiltä, jotka tietävät.” Hän hahmotti jo 1969: ”Tällä hetkellä jokainen mahdollinen kombinaatio vanhoista ja uusista metodeista ja asenteista on rinnakkain olemassa. Jos suunnittelun eri alueista eriyttää joukolle suunnittelijoista ja erikoissuunnittelijoista, jotka kukin toimivat enemmän tai vähemmän itsenäisesti, ei saada kokonaisuutta, vaan sekasotku.” Tämä oli huomionarvoista, kun tämä on osin uuden arkkitehtisukupolven ajatusrakenne, jota suositaan suunnitteluohjelmien opastuksessa! Pitäisi siis toimia toisin, kuin opetetaan! ”Suurin nykyajan ongelma on ehkä erikoistumiseen hukkuminen.” Tässä Arup on täysin oikeassa – kun esimerkiksi seuraa Suomen suurimpia rakennusurakoita, kuten kauppakeskuskomplekseja tai ydinvoimaloita, voi hyvin ymmärtää, että vain harvat ihmiset tietävät, mitä hankkeissa on sisältönä. ”Nykypäivän ihminen haluaa päästä autollaan kaikkialle – mutta hän ei halua muiden autojen häiritsevän hänen rauhaansa.” Nykyaikana autoja toisaalta pyritään saduilla – joko animaatioilla, erikoisefektien avulla tai kerronnallisesti – luomaan narratiiviksi, joka herättää autoja näkevissä ihmisissä sympaattisia mielikuvia. Vielä 1970 -1980-luvuilla saatettiin luoda kauhutarinoita, joissa kasvoton auto jahtasi tavallista tielläliikkujaa, mutta nykyaikana näitä tarinoita tietoisesti jätetään julkaisematta, sillä ne vähentäisivät autoilun positiivista henkeä. Uutena ilmiönä on tullut autoilukulttuurin erikoisilmiöiden kuvaaminen, kuten autoilevat jengit ja autoiluseikkailut, jotka edelleen pyrkivät luomaan mielikuvaa autoista sosiaalisena vaikuttamiskanavana. Autoilusta pyritään elokuvissa luomaan myös entistä useammin realistisia mielikuvia, esim. että jopa pienissä onnettomuuksissa voi käydä huonosti, kun aiempaan lännenelokuvien tyyppiseen elokuvakerrontaan kuuluivat juonet autoista, jotka saattoivat töyssystä lentää satakin metriä tai pudota pienen kerrostalon korkeudelta jatkaen täyttä vauhtia matkaansa. Ehkä siihen vaikuttaa nekin käytännön kokemukset, että autoilija on voinut rikkoa autonsa ajaessaan suojatien hidastustöyssyyn ja siksi tarinat huolettomasti lentelevistä autoista eivät ole enää katu-uskottavia.

Kirjoituksessa vuodelta 1970 ”Arkkitehdit, Insinöörit ja Rakentajat” Arup määrittää ensimmäisiä kertoja julkisessa lähteessä käsitteensä ”Total Design, se määrittää kokonaisuuden täysin, eroaa sanasta design, joka voi olla luonnos, suunnitelma, kopio, tai pohjapiirros, jotka ovat yleensä vain osasuunnitelmia. Modernin liikkeen alusta lähtien arkkitehdit ovat leikkineet idealla standardista, esivalmistetusta osapaketista, josta voisi asentaa erityyppisiä rakennuksia – tämä on hölynpölyä. On mahdollista suunnitella järjestelmä, jossa on rajallinen jousto rajallisella määrällä standardiosia, mutta osia käytetään vain tuohon järjestelmään.” Insinöörirakenteista Arup toteaa, että ”Helposti määritettäviä, käsittelemättömiä toimintoja ja tarkka rakenneongelma, sen sijaan arkkitehtuurirakenteissa on esteettiset ja toiminnalliset ongelmat vallitsevia. Tämä erottaa arkkitehtejä ja insinöörejä suunnittelijoina. Jako juontaa antiikista: arkkitehtuurin teoriat koskivat muotoja, tiloja ja mittasuhteita, pikemmin kuin jännitteitä ja rasitteita; insinöörirakenteet – sillat, tunnelit ja satamat – olivat hyötyrakenteita. Tämän lisäksi, ennen ja nyt, rakentajat vastasivat tavallisista taloista. Nämä kolme ryhmää: arkkitehdit, insinöörit ja rakentajat, eriytyivät arvoiltaan, kieleltään ja maultaan toisistaan. Moderni liike yhdisti insinöörisuunnittelun ja arkkitehtuurin.” Toteamus kiteyttää sen ongelman, joka edelleen vallitsee: talopaketteja tekevät rakentajat, arkkitehdit tuskastuvat, kun asiakkaat haluavat perinteisen näköisiä harjakattotaloja ja insinöörit suunnittelevat sellaisia rakenteita, joiden säännönmukaisuuteen eivät arkkitehdit ja rakentajat ole tyytyväisiä, koska he eivät ymmärrä suunnitteluperusteita. ”Kunnon design-päätösten integraation puute on pääsyy nykyajan keskinkertaisuuteen rakentamissa. Designin jako itsenäisille suunnittelijoille ja asiantuntijoille sekä eri päättäville viiteryhmille, jotka eivät edes tajua tekevänsä design-päätöksiä, jotka vaikuttavat peruuttamattomasti, johtaa sekasotkuun. Sillä tavalla ei saada laatua.” Tämä on mielestäni yksi ongelma, joka vallitsee maallikkomielipiteiden kuulemisessa, varsinkin kaupunkisuunnittelussa. Seurauksena syntyy rakennusteknisesti virheellisiä taloja yksi toisensa jälkeen. Olen itse myös käytännössä joutunut sivusta seuraamaan, kuinka design-päätöksiä tehdään ajattelematta seurauksia tai ilman, että ehdotusten pohjalla on realistisuutta. Tämä on enemmän herättänyt minussa niitä tuntemuksia, että avainpäätösten tekeminen kannattaisi jättää niille, jotka ymmärtävät päätöstensä seuraukset sekä osaavat arvioida, mitä heidän päätöksensä merkitsevät.

”Luonne ja älykkyys ovat tärkeämpiä kuin nimeä seuraavat kirjaimet.” Olen itse huomannut, että jopa tohtori-professori-arkkitehti-diplomi-insinööri voi tehdä virheitä, joten allekirjoitan sen, että tapauskohtainen harkinta on aina tarpeen, siitä huolimatta, että suunnittelija voi vaikuttaa sekä vahvaluonteiselta, älykkäältä ja hänellä on joukko akateemisia arvonimiä.” Halvimman tarjouksen valitseminen tarjouskilpailussa on asiakkaalle aina riski, koska laatu ja tehokkuus merkitsevät enemmän. Mitä suurempi hutaisu työn tekeminen on, sitä enemmän siitä saa voittoa. Toisaalta portfolio ja kokemus kasvavat ajan myötä.”  Mielestäni tätä halvimman tarjouksen loukkua käytetään aivan liian usein. Tarjouskilpailuissa tulisi ottaa huomioon myös hiilijalanjälki ja yhteiskunnalliset vaikutukset: miksi esimerkiksi katukiviä mieluummin ostetaan Kiinasta yritykseltä, joka on hankkinut raakakiven rahdattuna ulkomailta ja on paloitellut kiven orjatyövoimalla, minimipalkalla ja alhaisilla työsuojelunormeilla kuin verrataan kivien hankkimista omasta pitäjästä, jolla suositaan paikallista yritystä eivätkä kivilohkareet kulje öljykäyttöisillä kontinkuljetuskolosseilla kerran maapallon ympäri edistääkseen vain halvan työvoiman ylivertaisuutta ja halvinta tarjousta. Sama pätee myös allekirjoitustyyppiseen arkkitehtuuriin – miksi halvin suunnitelma tulisi toteuttaa, jos käytännössä suunnittelukustannuksetkin voivat työn edetessä moninkertaistua ja halvimman tarjouksen laskentatapa paljastuu myöhemmin käytännössä huijaukseksi.

Arupin ehkä ammattipiireissä kuuluisin julkaisu on The Key Speech 9.7.1970. Se pidettiin Winchester Arup tapaamisen yhteydessä. Se on eräänlainen Arupin pakollinen yleinen päiväkäsky, jonka kaikki työntekijät ovat vähintään kerran lukeneet tullessaan yritykseen töihin. Puhe alkaa haparoiden sekä epämääräisesti. Päämääränä on kuitenkin esittää korkeampi tehtävä, joka yhdistäisi maailmanlaajuisen yrityksen henkilöstön ja muistuttaisi yrityksen perustajasta tulevaisuuteen saakka. Puhe on jatkuvasti luettavissa Arupin kotisivuilla. Mielestäni maineestaan huolimatta teksti on liian lyhyt. Siinä ei ole niinkään rakennusalan tietoutta tai käytännön ohjeita, vaan yritysfilosofiaa ja Arupin hetkellinen ajankuva sekä elämänfilosofian näyte. Mielestäni teksti jää jälkeen monista muista hänen kirjoituksistaan tai puheistaan, mutta sen onkin tarkoitus olla enemmän eräänlainen johdanto tai kannustus tiedon etsintään, kuin yleisohje.

Kirjoituksessa ”En ole profeetta” vuodelta 1970 Arup arvioi, että ”Ennen luotettiin henkilökohtaiseen kokemukseen – nyt kaikki on tarkemmin mietitty, mekanisoitu, kaavoitettu ja tieteellisempää.” Tämä pitää edelleen paikkaansa. Siihen on vaikuttanut tiedon varastoinnin, käytön ja jakelun muutos, nykyään internetin aikakaudella ihmisillä on monesti päälähteenä kirjoittaa ongelma ”Googleen”. Rakentamisen ongelmiin arvellaan löytyvän yleisiä varmoja ratkaisuja, sen vuoksi voi todellakin arvioida, että sivuhuomautuksia ei kuunnella, jos ratkaisun tarjoajalla on valmiina visuaalisesti näyttäviä illustraatioita, animaatioita ja laskelmia.

Kirjoituksessa ”Suunnittelijan kohtaamat Tulevaisuuden ongelmat” käytetään design-sanaa sekä nominina että verbinä ja sillä on monia merkityksiä. Arup käyttää sitä liittyen rakentamiseen ja rakennukseen. ”Rakennesuunnittelu = Structural Design; Design = Planning; Design Decision = ennalta päätetyt toimenpiteet, muodostavat yhdessä Total Design kokonaisuuden; Total Design = enemmän kuin todellisuus; Designs = ympäristöjä; Designer = haluaa muuttaa luontoa haluamakseen, hän yrittää ratkaista käytännön ongelman.” Arupin itse kehittämät monet käsitteet saattavat olla suosiossa Ove Arupin yrityksessä, mutta tuntemattomia sen ulkopuolella.

Teksti ”Rakennettu ympäristö” vuodelta 1972 herätti minussa enemmän ajatuksia. ”Tittelit eivät merkitse kaikkea: Tieteiden tohtori voi hyvin olla hyödytön suunnittelija. Osa suunnittelijoista on suhteellisen harmittomia pienessä mittakaavassa, mutta katastrofaalisia suuren mittaluokan väliintuloissa – kuten lääke, joka paransi kuumeesta, mutta tappoi potilaan.” Itse vertaisin lääkärin lääkkeeseen puhevian hoitamiseksi, joka jättää potilaan mykäksi. Toinen allekirjoittamani väite on: ”An engineer who doesn´t care a damn what his design looks like as long as it works and is cheap, who doesn´t care for elegance, neatness, order and simplicity for its own sake, is not a good engineer.”  Mielestäni tämä on tärkeä huomio, mutta käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että suunnitelman kehittämisessä on oltava riittävät resurssit. Hyviä elegantteja, järjestäytyneitä ja yksinkertaisia suunnitelmia kehitettään kauan aikaa ja se ei ole ilmaista. Tässä painottaisinkin myös asiakkaan vastuuta siitä, että hän ymmärtää, mitä tilaa. “Ihmiset ovat epävakaita. He ovat erilaisia. He riitelevät. He kulkevat laumoissa. He haluavat yksityisyyttä. He haluavat ajaa autoillaan kaikkialle. He vihaavat toistensa autoja. Se on aika vaikea ongelma. Siihen verrattuna oikeat fyysiset esteet voitettavana on yleisesti triviaalia.” Ihmisten toiminta on toisaalta muuttunut merkittävästi sen jälkeen, kun internet otettiin yleiseen käyttöön kaksi vuosikymmentä sitten ja vuosikymmen sitten älylaitteiden kehitys teki ihmiset riippuvaisiksi mukanaan kuljetettavasta internetistä. Ihmiskunnalla on ollut tapana portaittain muuttaa radikaalisti elämäänsä ja polttaa mahdolliset sillat entiseen elämäänsä takanaan. Tästä yksi esimerkki on, että lankapuhelininfrastruktuuri laajassa mittakaavassa on poistettu ja tilalle on tullut valokuituinfrastruktuuri, joka mahdollistaa laajakaistayhteydet. Samaten suunnistus pohjautuu satelliittinavigaatioon ja televisio digitaaliseen signaaliin. Esimerkiksi odottamattomat sähkömagneettiset häiriöt voisivat lakkauttaa kaiken puhelinliikenteen, langattoman internetin, suunnistamisen ja televisiolähetykset ilman, että käytettävissä olisi varajärjestelmää.

Arupin toteamus eri todellisuuden hahmotustavoista on edelleen melko ajankohtainen, kun seuraa alojen kulttuurieroja: ”Se, minkä insinööri näkee rakenteena, arkkitehti näkee veistoksena. Oikeastaan se on molempia.” Arupilla on opetus oman kohteen toteutumisen epämääräisyydestä: ”halpa arkkitehtuuri amatööriarkkitehdilta, jonka ovat työllistäneet urakoitsija ja asiakas, joilla ei ole rahaa käytettävissään, ei ole hyvä tapa saavuttaa täydellisyyttä.”  Kertoessaan Lubetkinista ja Utzonista Ove kertoo: ”heidän päätöksensä on enemmän kapellimestarin työtä – metafora musiikista – arkkitehti-kapellimestari, joka työskentelee paljon visuaalisen taiteilijan tavoin – heidän työnsä arvioiminen edellyttää visuaalisen koulutuksen tuntemista.”  Itsellänikin oli aikoinaan oma teoria aiheesta, mutta se on vähitellen murentunut pieniin osiin, mutta Arupin toteamus on kiinnostava muistutus. Nykypäivän entisestään teknistynyt yhteiskunta on muuttanut merkittävästi visualisen taiteen luonnetta ja merkitystä. Arup lainasi kerran työpaikallaan Orwellin eläinfarmin toteamusta: ”Vapaus merkitsee oikeutta kertoa ihmisille, mitä he eivät halua kuulla.” Tähän hänen sihteerinsä vastasi: ”Tyhmyys on olettaa, että he kuuntelevat.”

Kirjoituksessaan Rakennuskeskus vuonna 1978 Arup esitti, että ”Monet ihmiset kärsivät siitä, että heidän täytyy asua tai työskennellä arkkitehtuurisessa mestariteoksessa ja monet korkeasti arvostetut suunnitelmat arkkitehtuurikilpailuissa eivät voi tulla rakennetuiksi kuten kuvattu tai tulisivat romahtamaan, jos ne rakennettaisiin.” Tämä kuvaa melko hyvin nykypäivän rakennettua ympäristöä ja arkkitehtuurikilpailuja myös Suomessa ja siksi onkin harmillista, että Arup tunnetaan yleisesti niin heikosti.

Kirjoituksessaan ”Insinööri katsoo taaksepäin” Ove Arup luonnehtii itseään 1930-luvulla keskinkertaiseksi ulkopuoliseksi: ulkomaalainen ja insinööri arkkitehtien parissa. Arup oli jopa vieraillut Miesin luona 1920-luvun alussa tämän ollessa avantgarde-taiteilija. Hän muistelee tuolloin 1000.000.000.000 paperimarkan vastanneen Britanniassa yhtä shillinkiä. Hänen suunnitelmistaan 1930-luvulla vain 10 % toteutui. Arup muisteli Tectonia ja Lubetkinia nostalgialla, samoin AA:ta eli Architectural Associationia, joka on nykyään kallis vakiintunut instituutio. Archigram ei ollut Arupin suosikki 1970-luvulla, mutta en ole toisaalta kuullut kenenkään sen jäsenen puhuneen mitään Arupin yrityksestä, jota ovat työllistäneet lähes kaikki Britannian johtavat arkkitehtuuriyritykset. Arupin yrityksessä on poikkeuksellista se, että lähes kaikki sen projektit liittyvät toteutukseen. Varmaan Arupilla on myös visionääristä kehittelyä ja pöytälaatikkosuunnitelmia, mutta he eivät ensimmäisinä toisi niitä esille.

Arupin viimeisessä kirjoituksessa ”Ajattelu ja asioiden tekeminen / Tuumailu ja aikaansaaminen” vuodelta 1981 hän kertaa hieman filosofisesti uskomuksiaan. Hän ei uskonut seuraaviin: haikarat tuovat vauvat tai Joulupukki. Hän uskoi seuraaviin: uskonto, Jumala, maailman luominen 7 päivässä, Pyhä Kolminaisuus ja Pyhä henki. Ollessaan nuorena Tanskassa, totuus kiinnosti häntä. Tiede ja logiikka kiinnostivat tieteen pohjana. Opiskellen muutaman vuoden filosofiaa Kööpenhaminassa ei mystisismi myöhemmin vedonnut häneen. Sen sijaan hän kiinnostui siviili-insinöörin urasta. Musiikin osalta hän piti Bachin fuugasta, urkusinfoniasta. Puusepän koulutus oli käynyt hänen mielessään, mutta hänen onnekseen hän valitsi uuden vuosisadan ammatin. Viimeisillä päivillään hänellä oli korkea usko nykytekniikkaan ja yrittämiseen.

Ove Arupin essee- ja puhekokoelma hahmottavat mielenkiintoista seikkailua. Siitä tulee hieman mieleen Mies van der Rohen emigroituminen Yhdysvaltoihin sillä päinvastaisuudella, että siinä missä Mies nousi pylväspyhimykseksi mutisten, niin Arup kotiutui luontevasti ja varovaisella nöyryydellä uuteen kotimaahansa ja vähitellen hänen toimintansa ympärille kehittyi valtava yritys, jonka nimihahmona hän usein ihmetteli, koska hänet lähetettäisiin eläkkeelle, mitä hän oli tekemässä ja avustaen itse taustalla arkkitehtejä hän mietti: ”mitähän ne seuraavaksi keksivät minun pulmakseni ratkaistavaksi.” Siinä missä Mies yritti kiteyttää vaikeaselkoisia filosofisia lauseita arkkitehtuurista, Arup johti filosofiasta käytännön määrittelyjä, joissa kiteytyi nykyihmisen filosofiset ongelmat. Arup luennoi ja otti kantaa, monet kommentit ovat melko vaikeaselkoisia, kieli melko yksinkertaista, koska se oli maahanmuuttajan englantia. Olin kirjasta lukevinani, että Ove Arup on kulkenut monenlaisten ongelmanselvitysmatriisien ja prässien lävitse, ja kirjassa on itselleni tuttua itsensä kyseenalaistamista ikään kuin yleisestä vaatimuksesta.

Taneli Poutvaara 19.08.2016.

 

 

 

 

 

 

 

 

<< Takaisin Lisää kommentti
0 items total
Lisää kommentti
Nimi*
Aihe*
Kommentti*
Syötä kuvan tunnistekoodi*
Päivitä kuva




Etusivu/ Front PageArkkitehtuuritoimintaa/ Architecture activitiesKuvagalleriaArkkitehtuurigalleriaSuosikkilinkitOta yhteyttä/ How to contactCVJulkaisujaBlog