Taneli Poutvaara
Etusivu
/ Front Page
Arkkitehtuuritoimintaa
/ Architecture activities
Kuvagalleria
Arkkitehtuurigalleria
Suosikkilinkit
Ota yhteyttä
/ How to contact
CV
Julkaisuja
Blog
Kotisivu
Kirja-arvostelu - Vitruvius

Luin antiikin ajan varhaisen teoreettisen perusteoksen arkkitehtuurista, joka tunnetaan nimellä Kymmenen Kirjaa Arkkitehtuurista. Kirja kuuluu arkkitehtuurin teorian yleissivistykseen.

 

Marcus Vitruvius Pollio kirjoitti kirjan De Architectura libri decem eli Kymmenen Kirjaa Arkkitehtuurista keisari Augustuksen aikaan. Kirjan alkuperäinen muoto on latinaksi ja se tuli laajemmin esille vasta renessanssin aikaan 1400-luvulla eli vasta kauan julkaisemisensa jälkeen. Kirja uudelleen löydettiin 1414 Firenzessä ja siitä on sen jälkeen tehty lukuisia käännöksiä eri kielille. Vitruvius syntyi noin 80-70 eKr. ja kuoli noin 15 eKr. ja hänestä tiedetään vain vähän. Luin itse 1960 julkaistun Morris Hicky Morganin englanninkielisen käännöksen, jota Arthur A.Howard oli viimeistellyt loppuosaltaan. Kirjasta ei ole julkaistu suomennettua painosta. Itselläni meni yli 300-sivuisen kirjan lukemiseen ja sen yhteydessä tiedonhakuun alle 16 tuntia. Varsinaisesti eniten aikaa kului mukaan pääsemiseen kirjan kielelliseen logiikkaan ja lainasanoihin. Vitruviuksen kirja olisi suomennettavissa, en tosin osaa arvioida, kuka sellaista julkaisisi, koska nykyään luetaan niin paljon englanniksi ja suomennokseen jäisi niin paljon suomelle tuntemattomia lainasanoja, että se karkottaisi harrastelijalukijat. Kuitenkin valmiiksi englanniksi käännetyn version suomentaminen lukiessa oli itselleni melko helppoa, vaikkakin suomennoksen arvo olisi korkeampi alkuperäisestä latinankielisestä painoksesta. Latinan taito on kuitenkin vähäistä ja yliopistokoulutustakin ollaan ajamassa Suomessa alas. Kirjassa on myös kreikkaa, jota on syytä osata, ainakin jos on tekemisissä antiikin historian kanssa. Nykyään myös kreikka on suomalaiselle sivistyneistölle katoava kieli, joskin erikoisaloja varten sitäkin yhä opiskellaan.

 

Kirjassa käsitellään arkkitehdeiltä vaadittavia ominaisuuksia, joihin vedotaan vielä nykyäänkin, ja ne ovat osittain ajattomia.

1. Arkkitehdin pitäisi olla yleistieteet hallitseva.

2. Arkkitehdilta vaaditaan kokemusta ja koulutusta.

3. Arkkitehdin pitää olla koulutettu, taitava piirtämään, oppinut geometriaa, tuntee historian, on seurannut filosofeja, ymmärtää musiikkia, tuntee lääketiedettä sekä lakeja, tuntee astronomian ja maailmankaikkeustieteet.

4. Suunnittelun on oltava kestävää ja taloudellisesti järkevää – sekä rakentamisen on edettävä myös taloudellisen suunnitelman mukaisesti hallitusti.

5. Arkkitehdin on hallittava historiaviitteet.

Arkkitehtuurin on hallittava perusperiaatteina: järjestys, sopusuhtaisuus, symmetria, tarkoituksenmukaisuus ja taloudellinen tarkoituksenmukaisuus.

 

Kirja pitää lukijan siinä mielessä hieman jännityksessä ja lukijalle tulee tirkistelyn oloa, kun Vitruvius puhuttelee lukijaa Rooman keisarina. Tosiasiassa jälkipolvien mukaan kirja annettiin keisarille, mutta se todennäköisesti päätyi lukemattomana hänen kirjastoonsa, sillä keisarilla ei ollut aikaa perehtyä Vitruviuksen kirjaan. Todennäköisesti vastaavia teoksia on kirjoitettu enemmän, mutta ne eivät ole onnekkaasti säilyneet. Jossain määrin Vitruviuksen teoriat ovat enemmän sääntöjen etsimistä jälkikäteen kuin ajan omien suunnittelumenetelmien kuvausta. Esimerkiksi hänen teoriansa neliöistä kreikkalaisen teatterin suunnittelun perustana ja tasasivuisten kolmioiden roomalaisen teatterin suunnittelun pohjana on suorastaan hölynpölyä - kyllä kreikkalaisetkin tunsivat tasasivuisen kolmion. Osin kirja on malliesimerkki siitä, millaisia arkkitehtuurikirjoja ei nykyaikana tarvita ja kuinka tieteellistä tekstiä ei kannata kirjoittaa. Nykypäivänä on organisoiduttu tehtävien jakamisessa ja siten tiedon laajassa virheettömässä tuottamisessa. Esimerkiksi keisarille tarkoitettu esitys satamista on naurettava: kahden sivun mittainen kuvaus on puoliksi maarakentamistöiden kuvausta – tällä tietotaidolla roomalainen laivasto olisi ollut mennyttä.

Vitruvius on yksi osatekijä kreikkalaisen ja roomalaisen rakentamisen selityksissä keskiajan jälkeen. Itselläni oli ainakin se muistikuva historian opinnoista, että Vitruvius olisi jäänyt kokonaan oman aktiivisuuden varaan. Kyseessä on kuitenkin harvinainen lähes alkuperäisteos, joka on varhaisimpia säilyneitä – vaikka Vitruvius ei ollut eläessään tärkeä arkkitehti ja häneltä tunnetaan yksi varmistamaton rakennus – hän oli tärkeä nimenomaan sen sattuman kautta, että hänen kirjallinen teoksensa säilyi keskiajalle saakka, jolloin sitä alettiin kääntää ja kopioida. Teos oli renessanssin aikakauden tärkeimpiä inspiraation lähteitä esimerkiksi Andrea Palladiolle, jonka teokseen Neljä Kirjaa Arkkitehtuurista olen perehtymässä seuraavaksi. Myöhemmän historiankirjoituksen kannattaa korostaa Vitruviuksen kirjan arvoa nimenomaan sattumanvaraisena säilyneenä kirjoituksena, pikemminkin kuin renessanssin ajan väärinkäsitystä Vitruviuksesta eräänlaisena Antiikin oppi-isänä. Vitruviuksen varmistamaton työ – Fanon basilika – on rekonstruktioltaan epävarma ja tunnetaan ainoastaan hänen omasta kirjastaan. Rakennuksesta on tehty useita arvioita renessanssin ja 1800-luvun välillä Vitruviuksen kuvausten pohjalta.

Vitruviuksen kirja on hyvin tapahtuma- ja aikasidonnaista ja kirja tulikin kuuluisaksi lähinnä muista syistä, kuin sisällöllisistä ansioistaan. Sisällöllisesti kirja ei ole siis ajaton, voisi jopa sanoa sen olevan joiltain osin hyödytön – mutta sen arvo onkin dokumenttiarvo ja jonkinlainen historiallinen aikamatka. Esimerkkinä: ”Rakentaminen jakautuu linnoituskaupunkien rakentamiseen ja julkisiin töihin; sekä yksityisasuntoihin.” Arkkitehtuuri puolestaan jakautuu ”rakentamisen taiteeseen, kellojen tekoon ja koneiden tekoon”. ”Julkiset rakennukset jakautuvat puolustuslinnoituksiin, uskonnollisiin rakennuksiin ja hyötyrakennuksiin”, näistä hyötyrakennukset ”julkisiin tapaamispaikkoihin, satamiin, marketteihin, pylväskäytäviin, kylpylöihin, teattereihin, kävelyväyliin ja vastaaviin”.

Vitruviuksen maantieteelliset teoriat ovat nykynäkökulmasta puutteellisia, esimerkiksi ”rannikkokaupunki ei voi suuntautua etelään” – miten Barcelona, Cannes ja Nizza nykyään pärjäävät? ”Aurinko on liian kuuma” – entäpä Arabian niemimaan kaupungit, joissa on päivällä yhtä kuuma kuin saunassa? Myös ihmisten maantieteellisten ominaisuuksien rotuoppi on huvittava, kun Vitruvius tunsi lähinnä vain keisarillisen Rooman. Vitruvius arveli ihmisten olevan fiksumpia lämpimässä ilmastossa ja tylsempiä kylmässä. Tätä näkemystä esitetään myös Suomen peruskoulussa, mutta korostetaan sen olevan esimerkki vanhentuneesta historiallisesta tiedosta. Vitruviuksen mukaan maantiede vaikuttaa musiikin tavoin myös puheääneen, samoin kuin juomavesi. Hän uskoi myös, että ”Rooman väki on vertaansa vailla ja leuto maa, jotta se voisi vaatia oikeuden komentaa koko maailmaa. Tämän määritti jumalallinen älykkyys.” Vitruviuksen maantieteen tiedosta on vaikeaa arvioida, pitikö hän Maata pyöreänä planeettana. Toisaalta hän arveli taivaan olevan kallellaan eikä maan pyöreä, hän ei ollut vielä löytänyt palloa. Myös tähtitiede oli hajanaisia aikakauden havaintoja, joista osa on ilmeisesti tullut hänen opettajiltaan. Jo siihen aikaan arveltiin yleisesti, että planeettojen lämpötila riippuu etäisyydestä auringosta, mutta ei tiedetty, kuinka radikaalisti. Tiedettiin myös, että kuun valo johtui auringon vaikutuksesta. Vitruviuksen hahmottama tieto maailmankaikkeudesta ja aurinkokunnasta ei ole kovin kaukana keskimäärisen ihmisen nykytietämyksestä – jossain määrin antiikin Roomassa hahmotettiin maailmankaikkeutta jopa paremmin, kuin nykyaikaisista saduista riippuvaiset ihmiset maailman näkevät. Toisaalta ero sivistyneistön ja tavallisen kansan välillä on ollut aina merkittävä. Erona antiikin Roomaan on kuitenkin, että modernina aikakautena 536 henkeä on käynyt maapallon ulkopuolella avaruudessa (yli 100 km korkeudessa) ja 12 henkeä on kävellyt kuussa. Avaruusmatkaajat ovat käyttäneet 29000 päivää avaruudessa ja 100 päivää avaruuskävelyillä. Maata myös kiertää yli tuhat satelliittia ja avaruusasema ISS. Avaruusasiantuntijoista huolimatta maailman osattomimpien ihmisten elämä ei paljoa poikkea antiikin ajoista - ilmaston muuttuminen sekä väestönkasvu entisestään heikentää maapallon osattomimpien ihmisten mahdollisuuksia. Voisi kuitenkin katsoa, että keskimääräiset länsimaiset ihmiset elävät samassa määrin fiktiivisessä todellisuudessa, kuin antiikin Roomassa, lähes yhtä vähän kyseenalaistaen oman ympäristönsä ja tuottaen yhtä vähän uutta tietoa, kuin kansa keskimäärin antiikin Rooman keisarikunnassa. Uskomukset ja taikausko nykymaailmassa pohjautuvat entistä useammin perustelemattomiin käsityksiin ja oppimattomuuteen. Tämän lisäksi suuri osa maailman hyvinvoivasta väestöstä elää kaupallisilla periaatteilla ylläpidettävässä fantasiamaailmassa, joka muodostaa merkittävän osan koko maailman bruttokansantuotteesta.

Myös Vitruviuksen logiikka on vanhentunutta: ”kylmien maiden ihmiset eivät siedä lämpöä, vaan läkähtyvät siirtyessään lämpimille seuduille. Lämpimien maiden ihmiset kylmillä alueilla kärsivät terveydessä, mutta jopa hyötyvät siitä.” Nykyajan turismi ja ihmisen kyky säädellä tilojen lämpötiloja tekevät väitteet hyödyttömiksi. Toinen aihepiiri logiikan vanhenemisesta on fysiikka ja lääketiede: ”Kaikki ruumiit koostuvat neljästä elementistä: lämpö, kosteus, maallinen ja ilma” – logiikka on kirjaimellisesti antiikin aikaista. Alkuaineiden tuntemisesta olisi ollut hyötyä – niistä suuri joukko tunnettiin jo antiikin aikana, mutta ei yhdisteitä ja prosesseja. Sotilasstrategia on kirjassa suuressa osassa, se oli ajalta ennen ruudin keksimistä. Historiallisesti se tarjoaa katsauksen aikakauden puolustusajatteluun ja uudempiin laitteisiin.

 




Tuulten torni Ateenassa



”Andronicus Cyrruksesta rakensi marmorisen kahdeksankulmaisen tornin Ateenaan. Reliefit esittävät tuulia eri suunnista ja huipulla oleva pronssinen Triton sauva oikeassa kädessään osoitti tuulen (suunnan).” Vitruviuksen mainitseman Tuulten torni on edelleen paikallaan, tosin ilman huipulla olevaa tuulen osoitinta.

Kirjassa oleva arkkitehtuurinen tekninen viisaus on osin rakennusmestarien viisautta – sen ajan materiaaleista, mikä on tietenkin suppea lähtökohta modernina aikana. Kirjan ajatukset ovat osin siis rakennusmestarin aivoituksia, ei arkkitehdin ja kirjassa paistaa arkkitehtuurisuunnittelun käytännön tehtävien puute. Tätä näkökulmaa ei ole riittävästi otettu esille kirjan taidehistoriallisten ansioiden yhteydessä. Kirjassa tulee jotenkin samaa tuntumaa, kuin pari viikkoa sitten lukemassani Penttilän kirjassa, joka myös kommentoi Vitruviusta. Vitruviuksen fysiikka on myös antiikin aikaista, mistä on hyötyä sen aikaisten käsitysten historiallisessa arvioinnissa. Tästä aikanäkökulmasta voitaisiin jopa hyötyä nykyaikaisessa rakennusmateriaalien tuotekehittelyssä, mutta enemmänkin käsitteellisellä tavalla.

Opittavaa olisi ollut myös Finlandia-talon suunnitelleelle Aallollekin: ”Suojattuna nämä täyttävät roolinsa hyvin; mutta avoimena ja paljastettuna olosuhteille, joissa on huurretta ja kuuraa ne rapistuvat ja menevät palasiksi”. Tämä tuffakiven kestävyydestä kertova lainaus olisi hyvä vertauskohta rakentamiseen marmorista Suomen ilmastossa. Sen sijaan ”Traventiini ja kalkkikivet samassa luokassa kestävät vahingoittumattomana joko raskasta kuormaa tai säätä”. – Ei Aallon olisi pitänyt soveltaa Vitruviuksen lainausta kalkkikivestä Carraran marmoriin, vaan soveltaa laajemmin, sillä on eri asia käyttää kalkkikiveä Suomessa kuin Italiassa. Carraran marmorille käy pitemmällä tähtäimellä Suomen ilmastossa samalla tavoin, kuin tuffakivelle.

Vaikka teoriat ovat antiikin aikaisia ja suoraan ohjeina hyödyttömiä, voi niistä johtaa kuitenkin uusia sääntöjä tulkitsemalla, esimerkiksi: Paikallisilmastot on otettava huomioon sekä kaavoituksessa, että rakennusten suunnittelussa. Vitruviuksen ohjeet ovat sellaisenaan ”sokeita”, eivätkä hahmota muuta kuin oman ympäristönsä ja rajallisen maailman. Osittain Vitruvius nojaa jumala- ja henkimystiikaan ja on riippuvainen taikauskosta, osin mukana on modernia maailma- ja jumala-käsitystä. Kiinnostavaa on esimerkiksi, että Vitruvius yritti hahmottaa ihmiskunnan kehitystä evoluutionäärisesti, eikä tarujen kautta, näistä esimerkiksi kulttuurievoluutionäärinen käsitys majan synnystä.

Numeroiden ollessa antiikin aikana pääosin kokonaislukuja ja murtolukuja, pidettiin numeroa 6 erikoisessa arvossa. Kuitenkin antiikin Roomassa cubit eli kyynärä koostui 6 palmista eli kämmenenmitasta, eikä ns. kuninkaallista cubitia tunnettu kuten Egyptissä. Numero 10 pohjautuu myös pitkälti ihmisen geneettiseen koodiin, eli 10 sormeen tai 10 varpaaseen ja osin siitä syystä numeroa on pidetty myös täydellisenä, onhan laskujärjestelmänkin nimi 10-numerojärjestelmä. Olisi aivan mahdollista, että ihmiskunta voisi käyttää 12-lukujärjestelmää, jos ihmisen kädessä olisi kuusi sormea. Historiallisesti on kuitenkin kiinnostavaa perehtyä siihen, millaisiin laskennallisiin ominaisuuksiin Vitruvius pohjaa ”hyvän numeron” ominaisuudet. Vaikka asia on semanttisesti edelleen ajankohtainen, osa koulukunnista vastustaa arkkitehtuurissa kokonaislukujen ja lukusuhteiden historiallisen arkkitehtuuridiskurssin ylläpitämistä. Useat nykyajan arkkitehdit jopa pyrkivät mitätöimään sen nostamalla oman epämääräisen ajattelunsa jonkinlaiseen jumalalliseen asemaan. Modernit digitaaliset suunnitteluohjelmat ja arkkitehdin osittainen vapautuminen rakennustyömaan vastuusta jopa kannustaa epämääräisyyteen ja merkityksettömyyden edistämiseen nykyarkkitehtuurissa.

Vitruviuksen matematiikka pohjautuu suorakulmaisten särmiöiden muodostamiin volyymeihin ja harjakattoihin. Poikkeuksena ovat pyöreät temppelit. Erityisen paljon hän on miettinyt tilojen ja rakenne-elementtien mittasuhteita. Käsityön osuus on suuri – sitä ei ole selitetty riittävästi ottaen huomioon materiaalitekniikan monimutkaisuutta. Toisaalta tuolloin ei tiedetty muuta tapaa valmistaa elementtejä sarjatuotannossa kuin käsityö.

Vitruvius on omistanut yhden luvun temppeleihin, kuten niiden pylväsjärjestelmiin. Näiden tulisi olla arkkitehtuurin historian peruskurssien aineistoa – ei välttämättä sen vuoksi, että niitä voisi soveltaa, vaan siksi, että ne kertovat, kuinka monimutkaista arkkitehtuuri oli aikoinaan tieteenalana. Suomessahan kaikki antiikin ajan yksityiskohdat tulivat Ruotsin ja Venäjän kautta kertaustyyleinä, mutta Roomassa ja Kreikassa materiaalia on säilynyt pari tuhatta vuotta nykypäiviin saakka ja keskiajan jälkeen Euroopassa rakennustapa oli auktoriteettina. Vanha tarina pylväiden triglypheistä ja Miesin Chicagon asuintalosta on todennäköisesti varma – Vitruviuksella on ollut esimerkkinä vaikutusta nykypäivän ja vielä tulevaisuuden arkkitehtuuriin, mikä on ironista ottaen huomion se, että kyseessä on sattuman onni yksittäisen julkaisun säilymisessä. Yleensä vaikutelma Vitruviuksesta kirjassa on, että hän on vain raapaissut oman aikakautensa tietotaidon pintaa. Nykyinen suunnitteluohjeistus, standardisointityö ja rakennustapaselostusten käyttö ovat asioita, joista Vitruviuksella ei ollut järjestelmällisyyttä – hänen huomautuksensa ovat nykynäkökulmasta enemmänkin hajanaista touhottamista, jolla ei saatu mitään aikaiseksi, sillä laajaa systemaattisuutta ei sovellettu. Kirja VII on osin työmaaselosteita ilman rakennusta. Oli aikoinaan järjetöntä esittää tällaista keisarille ilman rakennuskontekstia. Jos keisari olisi lukenut tämän hänelle kirjoitetun kirjan, ei Vitruvius olisi saanut rakennusten suunnittelutehtäviä, vaan työmaiden ja projektinjohtoa. Ei Keisarin tarvitse itse osata laittaa juhla-ateriaa sadalle vieraalle. Joissain asioissa Vitruviuksella oli oikeasti asiaa keisarille: rakennustapa oli muuttumassa epäsäännölliseksi ja sanasokeaksi. Vitruvius ei kirjaansa kirjoittaessaan oikein tajunnut, että hän kirjoitti varhaisen antiikin aikaisista järjestelmistä, jotka olivat jo menettäneet käsitteellisen pohjansa rakennustekniikassa tulleiden edistysaskelien myötä. Hän ei ottanut riittävästi huomioon tämän taloudellista ja teknistä ulottuvuutta, jotka olivat tarpeellisia Rooman kehittymisen kannalta. Vitruvius ei keisarille tarkoitetussa kirjassa käsitellyt myöskään valtion taloudenhoitoa ja hallintoa – sen sijaan monenlaisia keisarin kannalta epäoleellisia vekottimia. Vitruviuksen uskonnollinen käsitys on suppea: "eri uskonnoille kuuluu omanlaisensa temppelit, Jupiterille ja taivaalle korkeat alttarit, Vestalle ja äiti maalle matalat alttarit". Kirjan mukaan roomalaiset olivat jo oivaltaneet, että pylväskäytävät voisivat viitata luontoon, vaikka Vitruvius ei määritellytkään sitä psykologisena ulottuvuutena. Siitä voisi päätellä, että hänen kokemusmaailmansa pohjautui ensisijaisesti opittuun tietoon, kuin omaan teoriaan.

Vitruviuksen kirjasta tulee ilmi, että hänellä on ollut tuntemattomaksi jääneitä opettajia sekä ohjaajia, sekä hän on kopioinut tietoa ilman lähdeluetteloa eri lähteistä. Hänellä on ollut myös harjoittelukokemusta, mutta sekin on jäänyt tuntemattomaksi. Osa selostuksesta on kuitenkin kuvien selittelyä sanoin ja siksi onkin haastavaa arvioida kirjan käännösten kuvituksen ja Vitruviuksen alkuperäisen tekstin yhteyksiä. On myös vaikeaa arvioida, kuinka tarkkoihin laskelmiin Vitruviuksen luvut ovat perustuneet ja kuinka luotettavia hänen omat lähteensä ovat olleet, koska hän ei ole julkaissut menetelmiään. Osa tiedosta on silloisen suullisesti periytyneen ammattitiedon kirjallista kuvausta. Lainaisin kirjan IV alussa olevia Vitruviuksen sanoja Caesarille: ”arkkitehtuurista ei ole esitetty täydellistä teosta, vain hajanaisia fragmentteja”. Vaikka Vitruvius itse vihjaa teostaan täydelliseksi, mielestäni myös hänen kirjansa on epätäydellinen.

Harvoja asioita, joissa Vitruvius mainitsee opettajansa tai ohjaajansa on ”kehotus olla hakematta tehtäviä vaan ainoastaan ottamaan vastaan tarjottuja tehtäviä”. Tämä on nykyään ristiriidassa tarjousperiaatteen kanssa, joka on EU:ssa yleisin tapa kilpailuttaa isommat urakat. EU:n mukaan hankinnat on kynnysarvon ylittäessään kilpailutettava ilmoitusmenettelyllä. EU:n sisällä tämä tunnetaan TED-tietokantoina. Suomessakin on jo sata vuotta ollut tapana kilpailuttaa kiistanalaisia rakennushankkeita, jotta voidaan vähentää suunnittelukustannuksia ja tarkastella edullisesti mahdollisimman monta lähestymistapaa. Oman osaamisen yleisessä tiedossa pitäminen on varmaan osittain pätenyt myös antiikin aikana. Voisi arvella, että toimeksiantojen puutteessa Vitruvius on todennäköisesti idealisoinut arkkitehtuurin. Hänellä oli poliittisesti nousukasmainen tavoite pyrkiä keisarin lähipiiriin ja tavoitella toimeksiantoja poliittisella vallalla – ei hakea tehtäviä, vaan pyrkiä aseman kautta hakemaan vaikutusvaltaa. Nykypäivän näkökulmasta oli ehkä virhe kirjoittaa opaskirja keisarille, varsinkin kun se ei ollut sisällöllisesti kiinnostava.

Vitruviuksen kirja VIII käsittelee arkkitehdin ajatuksia vedestä, ei vesiteknikon näkökulmasta, mutta kuitenkin syvällisemmin, kuin Vanhassa Testamentissa Mooseksen ajoilta. Yli menevissä päätelmissä Vitruvius kuitenkin arvelee, että lampaiden väri johtuu niiden juomasta vedestä, pikemminkin kuin geeneistä sekä joillain seuduilla ihmisillä on juomavedestä johtuva hyvä lauluääni. Vesitekniikan tiedot on koottu aikakauden kirjallisista lähteistä ja osin analysoimalla omia havaintoja olemassa olevista ja rakenteilla olevista vesijärjestelmistä.

Kirja IX käsittelee taivaankantta, aurinkokelloa ja antiikkisia kelloja. Aiemmissa osiossa hän esittää mittasuhteita, kuten kultaista leikkausta ja tässä osiossa hän esittää kirjan toisen lyhyeksi jääneen matematiikan opetuksensa, jonka hän on lainannut Platonin analyyttisestä geometriasta. Hän esittää geometrisesti, kuinka voidaan kasvattaa maastoon merkityn neliön pinta-ala kaksinkertaiseksi samalla paikalla. Tämä toimisi käytännössä narujen avulla egyptiläisiltä opitulla tavalla. Varsinaisesti mittaustapoja kentällä Vitruvius ei kuitenkaan kerro, mikä viittaa siihen, että hänellä ei ole ollut aiheesta juurikaan kenttäkokemusta. Muut luvun opetukset ovat lähinnä kokonaislukujen neliöitä. Kirjan muu matematiikka on lähinnä työmaaselostuksissa olevia paksuus- ja pituusmittoja, fysiikka yhtä lailla vähäistä, monimutkaisempi esimerkki on ominaispainon määrittäminen Arkhimedeen lain avulla ja ”Eureka”-kertomus. Kirjassa on siis enemmän historiaa ja tarinoita, eikä omakohtaisesti opittua fysiikkaa tai matematiikkaa. En näe järkevänä Vitruviuksen tehtävää selittää tähtitiedettä Rooman keisarille arkkitehtuurikirjassa. Tähtitieteen selostus luettelemalla tähtikuvioita ilman kaavoita kelpaisi lähinnä opiskelijoille. Aurinkokellot ja alkeelliset kellot on kirjassa esitetty myös harrastelijan tavalla, esimerkiksi aurinkokellon kaaviokin lienee kopioitu, sillä se on epätarkka.

Kirja X käsittelee koneita – se on optimismia ja tulevaisuuden ennustamista noin 1700 vuotta ennen konekauden alkua. Ilman kaavioita ja kuvia selostukset antiikin aikaisista mekaanisista laitteista menevät kuitenkin pääasiassa hukkaan, muutamista mitoista huolimatta. Tuohon aikaan suunnittelijat tekivät myös koneita rakentamiseen, mutta Vitruvius mainitsee vain muiden suunnittelemia laitteita. Miksi selostaa havaintoja laitteista keisarille ilman piirroksia? Leonardo da Vinci keskittyi puolestaan piirtämiseen vajaa 1500 vuotta myöhemmin, osin jälkikäteen kuvittaen Vitruviusta. Vitruvius puolestaan selosti käsitteitä liikaa ja epämääräisesti, sen vuoksi tekninen tieto ja yksityiskohdat ovat epäselviä. Onko osavika käännöksessä vai puutteellisessa alkuperäismateriaalissa? Ehkä teksti oli jo alun perin liian epäselvää. Esimerkkinä on vesiurku, jonka epämääräinen kuvaus päättyy sanoihin: ”jos joku ei ymmärrä sitä, hän varmasti tajuaa, kun tutustuu laitteeseen itse, nähden sen olevan huolellisesti ja erinomaisesti keksitty kaikilta kannoilta.” Tämäkin ihmelaite jää melko arvoitukseksi ilman kuvia tai kaavioita. Myös Vitruviuksen esittämät sotakoneet jäävät hämäriksi, vaikka niitä on yritetty hahmotella jälkikäteen. Tekijän arvelu oli, että lukijalla olisi tiedossa geometriset periaatteet – mutta ne ovat nykyään tuntemattomia samoin kuin valmistustapa. Sotakoneiden kapasiteetin kuvauksetkin olisi parempi esittää taulukkona tai kaaviona kuin puolen sivun mittaisena numerolistana yhdessä kappaleessa.

Sanoisin Vitruviuksen kirjan pohjalta, että se kuuluu todellakin yleissivistykseen. On kuitenkin lukijasta itsestään kiinni, kuinka innostunut hän on kirjan sisällöstä ja mitä uutta hän oppii. Kirjan ymmärtäminen vaatii melko paljon kokemusta eri aloilta, mutta toisaalta voisi todeta, että se on monelta kannalta siinä määrin vanhentunutta tietoa, että mitä enemmän asioista tietää, sitä enemmän kirjaan suhtautuu historiallisen dokumentin tavoin, vaikka kirja on jonkinlainen pyhän kirjan aseman saavuttanut arkkitehtuuriteos. Kuitenkin ehkä enemmän kuin antiikin arkkitehtuurista, Kymmenen Kirjaa Arkkitehtuurista kertoo Vitruviuksen omasta maailmankuvasta.

 

16.06.2016

 

 

 

 

<< Takaisin Lisää kommentti
0 items total
Lisää kommentti
Nimi*
Aihe*
Kommentti*
Syötä kuvan tunnistekoodi*
Päivitä kuva




Etusivu/ Front PageArkkitehtuuritoimintaa/ Architecture activitiesKuvagalleriaArkkitehtuurigalleriaSuosikkilinkitOta yhteyttä/ How to contactCVJulkaisujaBlog